Ekkehard oli päivälliseksi yhdessä alppipaimenen ja hänen ruskeaposkisen tyttärensä kanssa syönyt karhunkäpälät; ne olivat rasvaista ja kelpo ruokaa, karkeaa mutta voimakasta kuten niiden entinen omistajakin. Sitte hän oli kiivennyt ylös Ebenalpin huipulle ja heittäytynyt pitkäkseen tuoksuvaan ruohoon ja katseli nyt hyväntuulisena ylös siniselle taivaalle, tuntien terveyden ja virkeyden jälleen palanneen ruumiiseensa. Hänen ympärillään kävivät Benediktan vuohet jauhaen mehukasta alppiruohoa. Levottomia pilvenhattaroita harhaili vuoren seiniä pitkin; — valkealla kalkkikivipaadella, Säntikseen päin kääntyneenä, istui Benedikta puhaltaen ruokopilliin. Yksinkertaisina, sointuvina kuin kaiku menneiltä nuoruudenajoilta sointuivat säveleet; kahdella puisella maitokauhalla vasemmassa kädessään löi neito tahtia niille. Hän oli oikea mestari tässä taiteessa, ja hänen isällänsä olikin tapana sanoa surkutellen: "Vahinko, ettei hän syntynyt mieheksi, hänestä olisi varmaan tullut aika hurja poikanulikka."
Kun sävel oli rytmillisesti loppunut, laski neito suustaan heleän laululirutuksen naapurialpille päin; silloin kuului sieltä vastaukseksi alppitorven sulava ääni; hänen lemmittynsä, Klus-vuoren paimen seisoi siellä kääpiökuusen alla ja puhalsi karjavirttä — yhtä noista merkillisistä luonnonäänistä, joita ei voi verrata mihinkään muuhun säveleeseen; ne alkavat kumeana huminana, ikäänkuin olisi torvessa humalanpalko tai kovakuoriainen, joka suhisten etsisi poispääsyä, vaan sitte vähitellen laulavat kaihon, lemmen ja koti-ikävän suurta virttä ihmissydämmen kaikkiin sopukoihin, niin että tämä ratkee joko riemusta tahi surusta.
"Luulenpa teidän taas voivan vallan hyvin, vuoriveli", huusi Benedikta, "koska näen teidän niin tyytyväisenä kellettävän ruohikossa. Onko soittoni mieleenne?"
"On", vastasi Ekkehard, "jatkakaa vain".
Hän ei voinut kyllikseen katsella kaikkea tätä loistoa. Vasemmalla seisoi mahtavan äänettömänä korkea Säntis monilukuisine huippuineen, — hän tunsi jok'ainoan niistä nimeltä ja kutsui niitä rakkaiksi naapureikseen; hänen edessään levisi kokonainen vyö matalampia vuoria ja kunnaita, mehuisan vihreitä niittyjä ja tummia metsiä; hohtipa tänne palanen Reinin laaksoakin Arl-vuoren kukkulain ja kaukaisten rhaetialaisten alppien kehyksessä, ja väräjävä usvakerros kertoi Bodenjärven pinnasta jota se verhosi, — kaikki oli avaraa ja suurta ja ihanaa.
Ken kerran on kuunnellut sitä salaisuutta, joka vallitsee ylhäällä vuorten ja pilvien piirissä ja laajentaa ihmissydäntä ja antaa ajatuksille vapaan ja ylvään lennon, sen valtaa hymyilevä säälintunne hänen muistellessaan niitä, jotka alhaalla laaksoissa hiessä otsin kantavat kokoon savea ja hiekkaa uusien Baabelin tornien rakentamiseksi, ja hän yhtyy noihin rehellisiin vuorilauleloihin, joiden paimenet sanovat miellyttävän Jumalaa yhtä paljon kuin Isämeidän-rukouskin.
Aurinko seisoi Kron-vuoren päällä ja lähestyi laskuaan ja levitti hehkuvankultaisen lieskan taivaalle ja lävisti iloisesti säteillään Bodenjärven päällä leijailevaa usvamerta. Jo repesi tämä valkoinen verho, ja vienon ja aavistavan sinisenä kimelsi etäisyydessä järven alapää Ekkehardin silmiin; hän erotti hämäryyteen haihtuvan tumman kohdan, se oli kuin Reichenau, näki vuoren, joka tuskin enää erotettavana kohosi taivaanrannalla, — senkin hän tunsi, sillä se oli korkea Twiel…
Ja lehmävirsi sekautui karjankellojen kilinään, ja yhä lämpimämmäksi kävivät alpit väriltään, kullan-ruskean-vihreinä loistivat niityt, vieno punerrus hohti Kamorin harmaista kalkkikivirinteistä; — Ekkehardin ajatukset lensivät kaukaiseen Hegauhun ja etemmäksikin, ja hänestä tuntui, kuin istuisi hän jälleen Hadwig rouvan kanssa Hohenstoffelnilla, kuten kerran Cappanin hääjuhlassa, kuin tulisivat Audifax ja Hadumoth takaisin hunnien vankeudesta, kuin näkisi hän onnen ruumiillisentuneen noiden kahden lapsen hahmoihin; — ja kauvan sitte menneiden aikojen tuhasta virisi esiin, mitä viisas Alzeyn Konrad kerran oli kertonut hänelle Waltharista ja Hiltgundesta; laulain ja soittain kulki runon henki hänen sielunsa halki, hän kavahti seisaalleen ja teki sellaisen ilmahypyn, että vakava Säntiskin lie silloin hymyillyt hänelle. "Runouden kuvista löytäköön sydänparka sen ilon, jota elämä ei sille koskaan voi tarjota, ilon miekkojenmittelystä ja naislemmestä — minä tahdon tehdä laulun Akvitaanian Waltharista!" huusi hän laskevalle auringolle, ja hänestä näytti kuin seisoisi tuolla ylhäällä gemsien solassa Sigelsalpin ja Maarwiesin välillä hänen nuoruudenystävänsä, Konrad mestari, joka hymyili hänelle ihmeellisen lempeästi ja lausui: "Tee se!"
Ja Ekkehard kävi iloisena työhön. "Mitä meillä tapahtuu, sen pitää tapahtua kunnolla tai sitte ei ollenkaan, muuten nauravat vuoret meidät piloille", oli alppipaimen eräänä päivänä sanonut hänelle, ja hän oli myöntävästi nyökännyt päätään. Käskyläispoika käytettiin laaksosta noutamaan hunajaa ja munia; silloin pyysi Ekkehard hänelle mestarilta vapautta, jotta hän voisi viedä kirjeen Sankt Galleniin Ekkehardin veljenpojalle. Hän kirjoitti sen silloin yleisellä sauvariimukirjoituksella, jottei kukaan asiaankuulumaton voisi sitä lukea. Kirje kuului:
"Luostarioppilaalle Burkardille terveyttä ja siunausta.