"Sinä, joka olet ollut setäsi kärsimysten todistajana, tiedä vaijeta niistä. Ja missä hän nykyään oleskelee, sitä elä kysy — Jumalan käsivarsi ulottuu kauvas. Sinä olet Prokopiuksessa lukenut vandaalikuninkaasta Gelimeristä; kun tämä istui saarrettuna Numidian vuoristoon ja hänen murheensa suuri oli, pyysi hän piirittäjiltään harppua lievittääkseen sillä huoliaan. Ajattele tätä muistellessasi setääsi ja anna kirjeentuojalle yksi teidän pienistä harpuistanne ynnä muutamia arkkeja puhdasta pergamenttia sekä mustetta ja ruokokyniä, sillä minun sydämmeni halajaa puhjeta lauluun minun yksinäisyydessäni. Polta tämä kirje! Jumalan armo olkoon sinun kanssasi! Voi hyvin!"
"Sinun pitää olla viekas ja varovainen, aivan kuin menisit kotkanpesään noutamaan poikasia", sanoi Ekkehard pojalle. "Tiedusta sitä teiniä, joka oli yksissä torninvartija Romeiaan kanssa kun hunnit tulivat; hänelle anna kirje. Mutta kukaan muu elköön saako vihiä asiasta." Poika kohotti sormen huulilleen. "Meillä ei ole tapana lörpötellä", hän vastasi, "vuoristoilma tekee ihmisen hiljaiseksi".
Kahden päivän kuluttua nousi hän jälleen vuoripolkua ylös. Ekkehardin mökille tultuaan hän tyhjensi kantokorinsa sisällyksen oven eteen. Pieni, kymmenkielinen harppu, muodoltaan kreikkalaisen deltakirjaimen näköinen, oli käärittynä heiniin, ja sen ohessa oli mustetta ja kirjoitusneuvot ja monta lehteä puhdasta pehmeää pergamenttia, johon viivat olivat huolellisesti vedetyt, jotta kirjaimet tulisivat kulkemaan suoraan ja tasaisesti.
Mutta poika katseli kaikkea sangen synkän ja tuiman näköisenä.
"Hyvin olet tehtäväsi suorittanut", sanoi Ekkehard. "Toisen kerran en enää lähde sinne alas", murisi poika pudistellen nuorta nyrkkiään. "Miksi et?"
"Koska siellä ei ole meikäläiselle tarpeeksi ilmaa. Vierastuvassa kyselin tuota teiniä ja toimitin asiani. Mutta sitte tahdoin nähdä, mitä pyhää säätyä ne ovat, jotka siellä kaapu päällä koulua käyvät, ja menin luostarinpuistoon; siellä heittivät nuoret herrat keilaa ja joivat viiniä; se kuulema oli huvittelupäivä. Siellä katselin menoa, ja nähdessäni miten he nakkelivat kiviä maaliin ja heittivät keihästä, täytyi minun purskahtaa nauramaan, niin kehnoa ja heikkoa heidän pelinsä oli. Ja kun he tahtoivat tietää mille nauroin, sieppasin maasta kiven ja nakkasin sen kahtakymmentä askelta kauvemmaksi kuin paras heistä ja sanoin: 'Mitä katajapensaita te olette, kun tahdotte leikkiä rehellistä peliä ja olette puetut pitkiin kaapuihin! Enhän edes voi haastaa teitä rinnuspainiin tai kunnolliseen kilpajuoksuun; ette te sellaiseen kelpaa!' Silloin he säntäsivät sauvoineen kimppuuni, mutta minä tartuin ensimmäiseen ja nakkasin hänet ilmaan, niin että hän putosi nenälleen maahan kuin siipileikko vuorikorppi; ja he nostivat suuren huudon ja sanoivat minun olevan typerän vuorelaispojan ja että heidän voimansa oli henki ja tiede. Silloin tahdoin tietää mitä ainetta se henki on, ja he sanoivat: 'Juo viiniä, niin kirjoitamme sen selkääsi!' Ja luostariviini oli hyvää, ja kun olin sitä tyhjentänyt pari ruukullista, kirjoittivat he jotain selkääni; en tiedä miten se kävi, mutta seuraavana aamuna heräsin pää raskaana ja tiesin heidän hengestään yhtä vähän kuin ennen."
Poika veti karkean piikkopaitansa syrjään ja näytti Ekkehardille selkänsä. Siihen oli mustalla vaunutervalla piirretty isoin kömpelöin kirjaimin:
Abbatiscellani, homines pagani, vani et insani, turgidi villani.[33]
Se oli muuan luostarisukkeluus. Ekkehardin täytyi nauraa. "Elä pane pahaksesi", sanoi hän, "ja muista, että itse olet syypää, koskas kurkistit liian syvään viiniruukkuun".
Poika ei siitä rauhoittunut. "Mustat vuoheni ovat minulle rakkaammat kuin kaikki nuo pikku herrat", virkkoi hän ja napitti kiinni paitansa. "Mutta tulisipa tuollainen jänishousu, tuollainen puuronsyöjä kerran Ebenalpille, niin totta vie kirjoitan polttamattomalla tuhalla hänelle kirjoituksen selkänahkaan, jonka hän ikänsä muistaa, ja jollei se hänestä ole oikein, voi hän laskea alas vuorenrinnettä kuin lumivyöry keväisin."