Muristen lähti hän tiehensä.
Mutta Ekkehard tarttui harppuun ja istui mökkinsä edessä olevan ristin alle ja viritti hilpeän laulun; hän ei ollut pitkään aikaan kosketellut kieliä, niin että nyt hänelle teki ihmeellisen hyvää saada purkaa mahtavalle yksinäisyydelle vienoissa sävelissä kaiken, mikä eli ja liikkui hänen sydämmessään, ja soitanto oli sitä paitsi hänelle mahtava liittolainen runonteossa. Waltharin laulu, joka ensin etäisen usvan tavoin oli väikkynyt hänen kuvitusvoimansa edessä, tiheni nyt ja otti muotoa ja kulki elävinä kuvina hänen henkensä ohitse, hän sulki silmänsä paremmin nähdäkseen, ja hän näki hunnien ratsastavan, — kookkaan ja hilpeän ratsurikansan ja vähemmän hirvittävän muodoltaan kuin se, jota vastaan hän itse muutamia kuukausia sitte oli taistellut, ja hunnit ottivat Francian ja Akvitaanian kuninkaitten lapset mukaansa panttivankeina ynnä nuoren Hiltgundin, Burgundin hemmen; — ja kun hän voimakkaammin löi kieliin, näki hän Attila kuninkaankin, joka oli vallan tavallinen mies ja taipuvainen suopeuteen ja juomisen iloihin, ja kuninkaanlapset kasvoivat hunnien hovissa; ja heidän isoiksi tultuaan alkoi hiljainen koti-ikävä kalvaa heitä ja he muistivat jo lapsena tulleensa kihlatuiksi toisilleen; — nyt syntyi torvien läikettä ja pikarien kilinää, hunnit istuivat kemuissa ja Attila kuningas tyhjensi ison sarvensa ja kaikki seurasivat hänen esimerkkiään, juopuneiden miesten korskauksista tärisivät holvit; — nyt näki hän, miten kuutamossa nuori Akvitaanian uros valjasti sotaoriin ja Hiltgunde toi hunnien kulta-aarteen, nuori mies nosti hänet satulaan — ja hei! miten komeasti he karkasivat vankeudestaan…
Ja yhä kauvemmaksi jatkui pako ja kulku ja taivallus ylitse Reinin ja tuima kamppailu ahneen Gunther kuninkaan kanssa. Suurin, voimakkain piirtein oli hänen eteensä kirjoitettu koko historia, jonka hän aikoi pukea koristelemattoman sankarilaulun muotoon. Vielä samana yönä jäi Ekkehard istumaan pärevalkean ääreen ja alotti työnsä, ja ilo valtasi hänet nähdessään miten haamut hänen kätensä toimesta alkoivat elää, suuri ja rehellinen ilo, sillä runouden iloisessa työssä ihminen todella kohoaa Luojan töitä tekemään, joka tyhjästä muodosti maailman.
Seuraava aamu tapasi hänet tyytyväisenä lukemassa ensi seikkailuja; hän ei voinut selvittää itselleen, minkä lain mukaan hän kutoi kokoon kertomuksensa langat, — eikä olekaan tarpeellista tietää kaikesta "miksi" ja "koska"; tuuli käy, kunne hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa etkä tiedä, kusta hän tulee ja minne hän menee; niin on myös jokaisen laita, joka hengessä syntynyt on — sanoo Johanneksen evankeliumi.
Ja jos välistä hänen henkensä silmät jälleen samenivat ja hitaus valtasi hänet — sillä hän oli luonnoltaan arka ja ajatteli usein, että ilman kirjojen ja oppineiden esikuvien apua ei mikään olisi mahdollista — silloin hän vaelteli kaitaista vuoripolkua edestakaisin ja kiinnitti katseensa vuortensa kallioseiniin; ne antoivat hänelle lohtua ja rohkeutta ja hän ajatteli: "Kaikesta, mitä laulan ja runoilen, kysyn Säntiksen ja Kamorin mielipidettä". Ja silloin oli hän oikealla ladulla; ken vanhalta luontoemolta ammentaa runolliset näkynsä, sen laulut ovat tosia ja oikeita, vaikkapa kankurit ja kivimiehet ja kaikki korkeasti ymmärtäväiset hiuksenhalkaisijat alhaalla laaksoissa kymmenen tuhatta kertaa huutaisivat niiden olevan sekaisten aivojen harhakuvia.
Muutamia päiviä kului kiihkeässä työssä. Virgiliuksen latinalaisiin värssyihin hän valoi tarinansa haamut, sillä oma saksalainen äidinkieli tuntui hänestä vielä liian raa'alta ja liian vähän viljellyltä soveltuakseen sankarilaulun tasaiseen kulkuun. Yhä enemmän kansoittui yksinäisyys hänen ympärillään; hän tuumiskeli jatkaa työtänsä herkeämättä yötä ja päivää, mutta ihmisen luontopuolellakin on omat oikeutensa. Sen vuoksi hän sanoi: "Ken työskentelee, asettakoon päivätyönsä auringon mukaan." Ja kun illan varjot laskeutuivat naapurikukkulain yli, lakkasi hän työstään, tarttui harppuunsa ja helähytteli vuoriston yksinäisyyden halki säveliään Ebenalpille päin. Paikka, missä ensimmäinen aate lauluun hänessä oli herännyt, oli hänelle kalliimpi muita.
Benedikta riemastui, kun hän ensi kerran saapui sinne harppuineen. "Ymmärrän hyvin teidät, vuoriveli", lausui hän, "kosk'ette saa pitää itsellänne lemmittyä, olette hankkinut itsellenne harpun ja puhelette sille sydämmenne kyllyydestä. Mutta suotta ei teistä tarvinnut tulla soittoniekka."
Hän vihelsi sormiensa lävitse ja huhuili houkuttelevasti alemmalle paimenmajalle päin Klus-vuoren huipulla; silloin tuli sieltä hänen lemmittynsä, nuori alppipaimen, torvi olan yli kiinnitettynä; se oli reima ja verevä nuorukainen, joka oikeassa korvassaan kantoi raskasta hopearengasta, alppipaimenen kunniamerkkiä, ja leveässä vyössä hänen vyötäisillään kiilteli taottuun metalliin kuvattu lehmäntapainen satueläin. Ujostellen ja uteliaana hän seisahtui Ekkehardin eteen, mutta Benedikta virkkoi: "Nyt soittakaa meille tanssi, vuoriveli; me olemme jo kauvan harmitelleet, ettemme itse sitä voi, mutta kun hän puhaltaa alppitorveen, ei hän voi yht'aikaa tarttua minuun ja pyörittää minua hilpeässä tahdissa, ja kun minä taas soitan ruokopillillä, eivät minunkaan käsivarteni ole vapaat".
Ja Ekkehardiin vaikutti virkistävästi vuoriston lasten terve iloisuus, ja hän löi reippaasti kieliä ja he tanssivat niittyjen pehmeässä ruohossa, kunnes kuu kelmeässä kauneudessaan kohosi Maarwiesin yli; he tervehtivät sitä riemuiten ja huhuillen ja tanssivat edelleen tyytyväisesti laulaen vuoroon:
"Ja jäätikkö se kasvoi
Ain alpeille pois,
Voi turma, jos tyttöin
Jo jäätynyt ois!"