Näin hymisi Benediktan tanssittaja keveässä tanssitahdissa.
"Ja vihuri se puski,
Ei majoa näy
Voi turma, jos poikain
Jo samaa tietä käy!"
vastasi neitonen samassa äänilajissa. Ja kun he viimein väsyneenä heittäytyivät nurmelle lepäämään, lausui Benedikta: "Teidän pitää saada myöskin palkkanne, kaikkein rakkain harpunsoittajamme? Vuoristossamme käy vanha taru, että joka sadas vuosi kukkii autiolla vuorenrinteellä ihmeellinen sininen kukka, ja kellä se kukka on omanaan, sille aukeaa vuori hänen edessään, ja siellä välkkyvät aarteet hänelle vastaan kirkkaalla hohteella ja hän saa ottaa niistä itselleen niin paljon kuin sydämmensä halajaa ja täyttää hattunsa reunoja myöten. Jos minä löydän kukan, tuon minä sen teille ja teistä tulee silloin upporikas. Itse en sitä kumminkaan tarvitse" — hän kietoi käsivartensa nuoren paimenen kaulaan — "olenhan minä jo löytänyt aarteeni."
Mutta Ekkehard sanoi: "En minäkään sitä tarvitse!"
Ja hän oli oikeassa. Kelle kerran runous on tullut sydämen asiaksi, sillä on se oikea sininen kukkanen; missä muiden silmien eteen pinoutuu kiviä ja kallioita, siellä avautuu hänelle kauneuden avarat maat; siellä on aarteita, joita ei ruoste koskaan raiskaa, ja hän on äveriäämpi kuin kaikki maailman rahanvaihtajat ja publikaanit ja kultakuninkaat, vaikka hänen taskussaan penni saa usein äyrin kanssa viettää surullisia kihlajaisia.
"Niin, mitä sitte teemme ihmekukalla?" kysyi Benedikta.
"Anna se vuohien syödä tai isolle härkämullikalle", nauroi paimen, "onhan niillekin jotain hyvää suotava".
Ja uudelleen he kohottivat jalkansa tanssiin ja pyörivät ympäri kuutamon hohteessa, kunnes Benediktan isä saapui vuoripolkua ylös. Hän oli päivätyönsä päätettyään naulannut kontiovainajan päivänpaisteessa vaienneen kallon paimenmajansa oven yläpuolelle ja kivellä aukaissut sen leukapielet levälleen, niin että hänen vuohensa ja lehmänsä uutta seinäkoristusta säikähtäen olivat juosseet tiehensä.
"Te täällä hyppäätte ja hoilaatte, niin että Säntis alkaa hoippua ja täristä perustuksillaan", huusi vanha alppimestari jo kaukaa, "mitä meteliä se on?" Leikillään toruskellen hän ajoi heidät majaan.
Waltharin laulu sujui vireästi eteenpäin. Kenen sydän on täynnä laulua ja säveliä, se saa vaan kiireesti kurottaa kätensä, jotteivät ajatukset häneltä karkuun lentäisi.