Kaukainen kansapa nousi kiivaasti kapinaan;
Käännettiin kalvan kärki nyt tuota kukistamaan.
Walthari vielä nuori, päämieheksi määrättiin.
Pian kyllä tulla jo ehti hänen voittonsa kuuluviin.
Eteenpäin tunki joukko, kuin kiila huippupää.
Ja hurjin huudoin ilmaa kaijutti joukko tää.
Huimasti keihäät kiiti ja rummut raikuivat,
Halkaistut kilvet välkkyi kuin kirkkaat salamat.
Kuin raivokas raesadekuuro myrskyllä lentää, niin
Tiheä nuolituisku nyt lensi vihollisiin.
Myös käydään käsikähmään, ja miekat välkähtää:
Halkaistuna kaatuu maahan raisunkin ratsun pää.
Halkaistuin päin myös kaatuu ritareita niinkuin heinää.
Walthari, sä huimasti niität, vaan seisot niinkuin seinä!
Hän näytti verityössään vihollisista vaan
Kuin kuolema viikatteellaan tuimasti toimessaan.
Vasempaan jos hän hyökkäs tai syöksyi oikealle,
Paikalla päätti hän taiston, sai kaikki pakosalle.
Hunneille taas oli uusi kuuluisa voitto tietty,
Viholliselta monta kallista saalista viety.
Nyt johtaja antoi rauhaa torvilla julistaa
Ja tammisin seppelin päätään hän aikoi kaunistaa.
Lipunkantaja ynnä miehet myös samoin tekivät,
Ja voittoseppelin kotiin he kaikin riensivät.
Kodin vieraanvaroja saivat he riemuin nauttimahan.
Walthari, voittaja, saapui hovihin Attilan.
Kas, kuinka kiirein kiitää linnasta palvelijat
Waltharia vastaan! kilvan he ratsun seisahtavat.
Satulastaan korkeasta Walthari nyt astahtaa.
"Meidänkö voitto on?" tuon hän kysymyksen kaikilta saa.
Uteliaille hän katseen heitti niin mahtavan, maltikkaan.
Väsyneenä aivan astui hän salihin kuninkaan.
Hiltgundin hän kohtasi yksin, soi suuta ja virkkoi vaan:
"Oli kuuma päivä, sä juomaa tuo janooni polttavaan."
Toi pikarin neito: hän viinin niin vilkkahasti kaasi,
Kuin imee pisaran vettä punainen, hehkuva paasi.
Hän neidon valkoisen käden käteensä hellästi sulki,
Olivathan he toistensa kanssa jo ennen kihlatut julki.
Punastuin neito on vaiti. Sanoiksi Walthari saa:
"Olemme kestäneet vieraan oloa ankaraa,
Ja omiksi toisillemme kuulumme kumminkin.
Nyt lausuin sen; en vaiti voi olla kauemmin."
Suruissaan seisoo neito, kuin kuulisi pilkkaa vaan,
Hän leimuvin silmin puhkee lauseeseen katkeraan:
"Miks teeskelee vain kieles, kun huoli ei sydämmes?
Parempihan olla täytyy sun, viekkaan, vertaises."
Vaan uskollisin katsein nyt urho lausuupi:
"Poiss' olkoon, minkä lausuit; mua kuullos hellästi!
Ei kätke poveni vihaa, ei viekkauttakaan,
En mieltäni oikeata mä salaa milloinkaan.
Olemme kahden täällä, ei ketään kuulijaa;
Mä tiedän salaisuuden, kai sinuun luottaa saa." —
Polvilleen Hiltgund itkein nyt lankesi lausuen:
"Mihin vain mua, herrani, käsket, mä kuulun sinullen."
Hän neidon nosti ja lausui: "Elo vieraan on vaikeaa;
Kotikaipuu kalvavainen mun sieluni saavuttaa.
Vaan Hiltegundia paitsi paeta kuinka voin?
Jos tänne sä jäisit jälleen, tuo olisi tappioin."
Niin nauroi kyynelin neito: "Oi herra, min lausuit nyt,
Se on vuosia salaisesti sydämessäni säilynyt.
Siis käske pakoon! kanssas mä tohdin hyvin aivan.
Lempemme kanssa käymme läpitse vaaran, vaivan."
Walthari virkkoi vielä vain hiljaa kuiskaten:
"Kun vartioitavakses sait aartehet Hunnien,
Niin rautapaita ota ja kypäri Attilan
Ja pantsari, mestariteos taidokkaan taonnan.
Lipasta kaksi sä täytä kullalla kukkuraan.
Niin että tuskin nostaa ne maasta jaksat vaan.
Myös neljät vahvat kengät sä toimita minulle
— Tie pitkä on — yhtä paljon on tarvis sinulle.
Ota kalliita astioita ja laita kääröön näitä,
Myös onkia takoa anna sä käyriä, teräväpäitä,
Ja linnustusneuvoja hanki, kun ruoaksi matkallamme
Tien varrelta tarpeen tullen kalastamme ja linnustamme.
Ne seitsemän päivän päästä kaikk' olkoot valmihit,
Kuningas miehinensä kun pitää juomingit,
Ja viinistä juopuneina he rauhassa nukkuvat näin…
Onneksi! Silloin matkaan lähdemme länteen päin!"
Juominkien hetki jo joutui. Liput, liinaset riippuen
Salin kaunisti. Attila istui nyt kunniapaikallen.
Sitä villa- ja purppuravaatteet joka puolelta verhosivat,
Sadoilla patjoilla hunnit ylt'ympäri makasivat.
Moninaisista herkuista oikein notkuivat pöydät vaan,
Makeoita juomia höyrys kultaisissa kannuissaan.
Vadit kaunistettuja kaikki oli lippusin kirjavin.
Pidot alkoi. Isännän toimi oli tehtävä Waltharin.
Kun syömingit päättyi, tähteet ruuvista korjataan.
Walthari nyt Attilalle näin saa heti lausumaan:
"Jalo herra, nyt siunauksenne pyydämme meille suomaan,
Niin että urhot kaikki saa innon oikein juomaan."
Suurimman maljan antaa hän hälle polvistuin;
Se kaunistettu sadoin on kuvin leikatuin.
Niin vanha juomari nauraa: "Sanas hyvää tarkoittaa:
Nyt niinkuin myrskyisä meri vastaani vaahtoaa."
Siekailematta hän nousee kuin kallio aallokkohon,
Kädessä jättiläismalja täynnänsä juomaa on.
Hän uljain siemauksin juo pohjaan asti sen,
Ei jää, kun koettaapi, tippaakaan jäljellen.
"Nyt samoin tehkää, pojat!" huus sankari harmaapää,
Näin muille esikuvan hän oivan esittää.
Huimasti, tuulen lailla, nyt nähtiin nopean
Tarjoojan tovereineen salissa juoksevan,
Yhä täyttäen kannut kaikki kultaiset, hopeaiset.
Näin syntyi saliin suuret nyt viiniturnajaiset.
Sopersi siinä kieli myös miehen maineikkaan,
Ja horjui polvi uljaan uroonkin voimakkaan.
Saapuipa keskiyökin, mut laulain vain he joi;
Vaan vihdoin viinin vilja jo unen raskaan toi.
Walthari jos vaikka linnan olisi polttanut,
Ei ollut raitista yhtään, ken tuon olisi huomannut.
Walthari hiljaa luokseen nyt kutsui Hiltgundin:
"Valmista kalut kuntoon, hankitse itseskin!"
Ratsunsa tallista toi hän; tuo Leijonaks mainittiin.
Se maata korskuen polki, puri hampaat kuolaimiin.
Puki rautaan ratsun otsan ja kyljet kauttaaltaan,
Kullasta raskaat lippaat pani selkään riippumaan
Ja ruokakorin. Suitset neidolle antoi vaan
Ja nosti neidon sitte tuon konkarin satulaan.
Hän vihdoin hyppäsi itse sen selkään, pantsari päällä
Ja liehuvin kypäriharjoin. Näky hällä kuin jättiläällä.
Vasemmalle on vyötetty miekka, mut oikealle hän,
Kuin hunnit, pannut on käyrän sapelin terävän.
On kilpi ja keihäskin hällä. Näin yhdellä ratsulla
Wathari ja Hiltgund poistuu pois Attilan linnasta.