He linnasta ratsuin rientää, läpi yön yhä ratsastain.
Sotaratsua ohjaa immyt, aarteita katsastain.
Kalanippua huolellisna kädessään myös hän kantaa,
Kun varustukset kyllin Waltharille kuormaa antaa.
Vaan aamu-aurinko seudun kirkkaaseen saattoi valoon,
Ja heidän poiketa täytyi sotatieltä synkkään saloon.
Kotikaipuu ja vieraan viha jos ei olis pakottanut,
Niin Hiltgund enää tuskin olis ratsua ohjannut.
Jos metsän lintunen lauloi, puun oksa rasahti
Tai tuuli suhisi, tuosta jo neitonen säpsähti,
Aituuksista, asunnoista he karttain pysyivät poissa
Ja kulkivat tiettömissä erämaissa ja vuoristoissa.
On ääneti hunnien hovi. Ylhäällä on aurinko.
Kuningas Attila ensin herääpi vihdoin jo.
Käsillä painaa päätä niin paksua, sekavaa,
Käy ulkopuolelle, huutaa: "Waltharia kutsukaa!
Kuninkaansa huolista puolet kuin kumppani saa hän, kantaa
Ja aamujuoman mulle asekammarissa antaa."
Ja palvelijat silmiä hieroo ja juoksevat etsimään.
Joka paikasta, vaan ei mistään Waltharia löydykään
Ja Ospirin, ruhtinatar, myös saapui Attilan luo:
"Mitä haaveilee nyt Hiltgund, kun vaatteita mulle ei tuo?"
Nyt palvelijat kuiski, ja kohta on Ospirin arvannut.
Walthari ja Hiltgund myöskin yöllä on paennut.
"Pidot kirotut", huus hän, "ja viini kirottu kolmasti nyt,
Kun hunnini hirmuisesti se on lyönyt, on hävittänyt!
Kuningasta varotin ennen, ja nyt tuo toteentui:
Valtamme pylväistä vankin, niin, parhain pirstaantui."
Kuningas Attila vihan sai valtaan hirmuisen,
Repäisi purppuraviitan ja viskasi seinään sen.
Kuin myrsky maasta tomun läjihin kohottaa,
Sydämen surut hällä niin poveen kohoaa.
Niin katkeran musta on mieli, ett'ei sano sanaakaan,
Ja syötävään ja juomaan ei koske hän ollenkaan.
Yö saapui, vaan ei rauhaa kuitenkaan saapunut,
Vuoteellaan vaikka hän virui, ei silmää sulkenut.
Vasempaan, oikeaankin vain viskeli häntä huoli,
Ikäänkuin urhon runkoon olisi ammuttu nuoli.
Pystyssä istui joskus tuo vihan vimmattu,
Tai karkasi vuoteeltansa, tai pyöri kuin noiduttu.
Suloinen uni aivan siis kääntyi katkeraksi,
Sen aikana pois kun pääsi pakolaista karkuun kaksi.
Vaan toisena aamuna kohta, kun päivä valkenee,
Vanhimmat Attila kutsuu ja heille haastelee:
"Waltharin ken mulle tuopi, tuon ketun kavalan,
Kuin metsästäjä varma ilveksen viekkahan,
Kullalla kirjatun puvun hänelle lahjoitan,
Kiireestä kantapäähän hänet peitän kultahan,
Niin että kultaläjin on suljettu hältä tie."
Mut koko maassa ei ollut ritaria, ruhtinasta,
Ei kreiviä, knaappia eikä niin orjaa urhokasta,
Ken käydä tohti vastaan Waltharia taisteluhun,
Mittaamaan miekkaa kanssa tuon urhon vimmatun.
Kuin tuuleen puhuttu oli tuo pyyntö kuninkaan.
Nuo korkeat kultaläjät — ne saamatta jäivät vaan.
Walthari ratsasti öisin kiireesti eteenpäin.
Tiheissä metsissä päivät hän vietti levähtäin.
Hän lintuja hellin äänin houkutti ja liimatuin
Hän saitoin niitä pyysi ja pölkyin halkaistuin.
Ja missä koukerteli taas virta juoksussaan,
Hän heitti siihen ongen, sai saaliin arvokkaan.
Näin päivä kului kyllä metsästäin, kalastain,
Se poisti nälän tuskat, sydäntä raitistain,
Ei koko matkalla neittä hän syleillyt kertaakaan;
Se sankarin kunnialle ei hänestä sopinutkaan.
Jo neljäkymmentä kertaa oli aurinko kiertänyt,
Kun Attilan hyvästittä hän oli jättänyt,
Nyt illan hämärtäissä välkähti virran vuo
Reunalta metsän kirkas — se Rein, isä Rein on tuo,
Sen toisella rannalla tuolla on linna kuninkaan
Wormsissa, joka on vankka pääkaupunki frankkien maan.
Leveässä ruuhessansa tuli lautturi soutaen,
Kalat viimeksi saadut tarjos Walthari palkaksi sen.
Se lahjaan tyytyen souti hänet toiselle rannallen,
Eteenpäin Walthari riensi, vain ratsua kannustaen.
Seuraavana päivänä Wormsiin meni lautturi kaloineen.
Kuninkaan keittäjä siellä kalat osti tarpeikseen.
Ne suolasi, höysti ja sitten pani pöytään kuninkaan.
Hämmästyin kuningas Gunther näin sanoi salissaan:
"Ei kalaa tällaista tuotu ole koskaan syödäksein;
Maku tällä ja muoto on outo: tää on muualta, tietääksein.
Tosiaankin, toisista maista tää lienee tuotukin.
Sano suoraan, keittäjä, joutuin, mist' on tämä kotoisin?"
Ja keittäjä lautturin laittoi nyt luokse kuninkaan,
Ja sattuman lautturi kertoi kysyjälle uudestaan:
"Kun Reinin rannalla istuin illalla ruuhessain,
Niin rannan polkua riensi mies vieras ratsastain,
Kuin taistosta saapuvan aivan oli muoto sen sotaisin,
Varuksista kankea, sillä oli kilpi ja keihäskin.
Varukset hartioita ne painoi epäilemättä,
Rajusti hän ratsasti sentään, ollenkaan lepäämättä.
Urosta seurasi immyt, kuin päivänpaiste sen poski,
Saman ratsun seljässä istuin, jalat toisiinsa melkein koski.
Ja jättiläisratsua ohjas suitsista impynen.
Kaks lipasta melkoisen suurta oli seljässä ratsun sen.
Kun konkari hyppäsi pystyyn ja niskaa pudisteli.
Jalokivet ja kullat silloin lippaista kilkahteli,
Tuon miehen kohtasin; mulle nuo kalat hän lahjoitti."
Kun Hagen sen kuuli, hän silloin riemuiten huudahti:
"Iloitkaa ystäväiset, nyt seikka selväksi saa,
Walthari hunnien maasta nyt kotiin ratsastaa."
Salissa riemun ääni raikkaasti silloin raikui;
Vaan Guntherin käsky kohta taas ylpeästi kaikui:
"Mun kanssani riemuitkaatte, kun nyt sen aartehen,
Min isäni kerran täytyi lahjoittaa hunneillen,
Takaisin tahtoo antaa Jumala mulle taas!"
Näin lausuen jalan hän nosti, siten juomapöydän kaas,
Valjastaa käski ratsut ja valitsi kansastaan
Koeteltua sankarimiestä kakstoista kaikkiaan.
Hän valitsi Hageninkin, mi pyysi turhaan vaan
— Waltharia muistaen — mieltään kuninkaan muuttamaan.
Mut Gunther pauhasi: "Taistoon uljaasti ja voittoonkin!
Verhotkaa sankariluunne varustuksin rautaisin,
Selkäänne pankaa ja rintaan nyt pantsari suomuinen.
Mä rosvoa frankkien aarteen ajan takaa riemuiten."