Urosjoukko portista syöksyi, mielessä taiston kiista.
Vihamies on kantapäilläs, Walthari, ylevä riista!
Walthari Reiniltä riensi nyt sisämaahan päin,
Varjoiseen synkkään metsään hän silloin saapui näin:
Wasichenwaldiin, jossa metsästäjä riemuita saa,
Kun jahtitorvia kuulee ja koirien haukuntaa.
Kaks vuorta yhdessä siellä ylös ilmaan kohouu.
Salon rauhassa niiden väliin sola sievä muodostuu;
Sitä huippuiset kalliot kaartaa, se peitossa pensasten
Ja oksain, se ruohokenttä; kuin luola se ryövärien.
Waltharia miellytti paikka: "Minä nukun näillä mailla!
Suloista unta kauan jo olen ollut vailla.
Jo neljäkymmentä yötä seljässä hevosen
Nyökkäillen nukkunut olen, nojaten kilpehen."
Varukset yltä hän riisui, ja immen sylihin
Väsyneenä pään hän painoi: "Pakokumppani kallihin,
Nyt vartioitse tarkoin! Jos laaksosta kohoaa
Tomupilvi vaalea, hiljaa herättää minut silloin saa.
Ja vaikkapa oikein joukko uroita ratsastaisi,
Mua aivan äkkiä, armain, herättää et sentään saisi.
Katsettasi uskon kyllä; se kauas kannattaa;
Se on tarkka ja selkeä…" Kohta Walthari uinahtaa.
Kun Gunther ratsun jäljet hiekassa nähdä saa,
Hän juoksuun joutuisampaan ratsunsa kannustaa.
"Hoi, tänne, miehet!" huus hän. "Hän tänään löydetään
Aarteineen rosvottuine, hän pois ei pääsekään."
Vain turhaan virkkoo Hagen: "Tuo melkein on mahdoton;
Jo monta miekkamiestä Walthari voittanut on.
Olen taistelun vimmassa nähnyt hänen usein raivoovan
Ja tiedän peistä ja miekkaa hänen käyttää osaavan."
Vaan varoitusta Gunther ei kuule ollenkaan;
He keskipäivänä käyvät Waltharia valtaamaan.
Vaan vuoren huipulta Hiltgund kun katsoi laaksohon,
Tomupilven huomasi kaukaa ja kopsetta kavion:
Hän hiuksia nukkuvan hiljaa sormella silittää:
"Walthari, nouse jo, nouse! sotajoukko yllättää",
Walthari hieroi unen paikalla silmistään,
Valmiiksi taistoon hankkii varuksihin itseään,
Voimalla keihään heitti hän tyhjään ilmahan:
Esinäytös hauska taiston hirmuisen katkeran.
Kun vihollisten keihäät etäältä loistivat,
Niin Hiltgund voihki: "Tuolta, voi, hunnit saapuvat!
Mä pyydän sulta, hakkaa mun nuori pääni pois,
Ett'ei — jos en sun saa olla — mua kenkään ryöstää vois!"
Vaan sankari lempeä lausui: "Pelolles pane salpa!
Ei viattomaan vereen tahraannu tämä kalpa.
Hädässä monta kertaa mua voinut on se auttaa;
Tuon joukon voittaa myös mä tänään voin sen kautta.
Nuo ei ole hunneja, muita ne on tuhmia nuoria vaan,
Ovat Nibelungeja täältä, asukkaita frankkien maan."
Ja hän näytti nauraen yhtä kirkasta kypärää:
"Kas, vanha tuttuni Hagen, tuo korkea kypäräpää!"
Kävi sankari luolan suulle ja alkoi lausumaan:
"Mä portilta tältä kyllä sanat painavat virkkaa saan:
Ei kenkään frankeista koskaan vaimolleen kerskua saa,
Aarteeni saattaneensa eläissäni anastaa;
Sitä paitsi…" Hän taukos ja alkoi rukoilla polvillaan
Anteeksi Jumalalta pahanilkistä puhettaan,
Riviä vihollisten hän katsoi tarkastain:
"Urhoista noista pelkään mä Hagenia vain.
Hän taistelun tapoja tietää ja viekkaita vehkeitä;
Vaan häntä paitsi, Hiltgund, mua muut ei peljätä."
Walthari kun uhkaavaisna piti vahtia portillaan
Kuninkaalle haasteli Hagen: "Varokaatte, herrani, vaan!
Lähetettäköön airut riita rauhassa ratkaisemaan.
Kentiesi hän suosiotanne suostuupi anomaan
Ja aarteen teille antaa. Sanan airut tuokohon.
Asevoimalla kimppuun käydä yhä sittekin aikaa on."
Waltharin luokse nyt Gunther lähetti Camelon,
Mi frankkien tuomari tuima ja mahtava Metzissä on.
Hän lensi kuin tuulen puuska luo Waltharin: "Vieras mies,
Ken olet sä, lausu! Mistä ja minne käy sun ties?"