Hänelle sankari haastaa: "Sä ensin ilmoita
Käskystä toisenko saavut vai omasta tahdosta?"
Ja ylpeä Camelo vastas: "Olen airut ainoastaan
Kuningas Guntherin kuulun; hän herra on frankkien maan."
"Tosiaankin", Walthari virkkoi, "mikä kumma teidät saa
Noin väijyen urkkimaankin mua, vierasta matkaajaa?
Walthari mä olen uljas, olen Akvitaanian mies.
Isä antoi mun pantiksi piennä, piti jättää kotini lies.
Ja hunnien huostassa olla. Nyt sieltä mä matkustan.
Kodin kalliin, vanhemmat rakkaat taas nähdä halajan."
"Hyvä", vastasi kuivasti airut, "ole valmis antamahan
Pois ratsusi, kultalippaas ja neitosi hurmaavan.
Jos luovuttamaan riennät sä kiirehin kaikki nuo,
Niin henkes ja jäsenes olla hyvä herrani rauhassa suo."
Walthari vastasi uljas: "Ei hullua suurempaa!
Kuninkaasihan vaatii multa, mit' en mieli kadottaa.
Hän jumala onko, jotta hän noin vain tehdä saa?
Ei vielä käteni kiini ole sidotut selkäni taa.
En viel' ole haavoitettu, en vaivassa vankilan;
Vaan jos hän tahtoo rauhaa nyt taiston sijahan,
Sata kultasolkea voipi hän multa lahjana kantaa;
Vieraana miehenä osaan kuninkaalle kunnian antaa."
Tän sanoman saattoi airut herralleen ratsastain.
Nyt Hagen hälle virkkoi: "Ota, minkä hän tarjoo vain!
Tuhoa aavistan muutoin; unen viime yönä näin
Sinusta, herrani, oikein hirmuisen mielestäin.
Ajoimme metsikössä yhdessä metsästellen,
Kun tiellesi, korkea herra, tuli karhu uhkaellen.
Tulipa taistelu tuima: peto viimein runteli
Ja lantioita myöten puri pois sun jalkasi.
Kun keihäs suorana kiitäin sua saavuin auttamaan,
Peto toisen silmäni riisti hirveillä hampaillaan."
Kuningas kylmästi pilkkas: "Sinuss' on isäs sankarimieltä:
Taistossa hänkin käytti ei kalpaa mut liukasta kieltä".
Nyt Hagenissa kiukku kovasti kuohahtaa:
"No hyvä, taistelusta rajusti riemuitkaa!
Edessä tuolla seisoo mies, jota mielitten.
Mä tässä loppua vuotan, en saalista tahdo, en."
Kunnaalle hän läheiselle vei rauhaan ratsunsa
Ja istui itse ruohoon, katsellen taistoa.
Kuningas Gunther luokseen nyt viittasi Camelon:
"Sanomaan mene tuolle: mulle koko aarre kuuluva on.
Ja jos hän vielä kieltää, niin olethan urhoinen
Ja taistoon ryhdyt sitte, hänet maahan kaataen."
Ja piispankaupungin herra Camelo ratsastikin,
Keltaisin töyhtöharjoin ja sinisin kypärin.
"Hei, ystävä!" huusi hän kaukaa, "hei, ystävä, kuullos vaan,
Koko kulta-aartees anna omaks frankkien kuninkaan!"
Walthari on vaiti. Silloin lähemmä hän ratsastaa.
"Koko kulta-aartees anna!" hän taaskin huudahtaa.
Waltharin maltti loppui: "Jo lakkaa kirkumasta!
Aarteeni Guntherilta mä varastinko Vastaa!
Lainannut mulle hän onko, sen sitte suuren koron
Keralla kiskoakseen tavalla ahnaan voron?
Mä hävitinkö maata, poltinko huoneita,
Kun korvausta hän vaatii uhmaillen minulta?
Tää kitsas on kansa, kun kieltää läpi maansa matkaamasta
Ja vieraan matkamiehen alueelleen astumasta.
Tie-oikeudesta siis maksan; kakssataa solkea suon
Kuninkaallesi. Kai otat multa ja näytät herralles tuon?"
"Enemmän tarjoa meille!" huus Camelo raivoissaan.
"Lorut loppu on. Kysymyksessä veres, henkesi on kokonaan."
Käsivartensa kilvin peitti hän kolminkertaisin,
Keihästään heilautti hän raivoin riehuvin
Ja tähtäsi taas ja heitti. Walthari kumarsi vain
Sen tieltä, ja ruohonurmeen se kiisi suhahtain.
"Hyvä on", huus Walthari, "olkoon nyt niinkuin tahdotte siis!"
Ja peitsen tumman urho myös heitti. Se peitsi kiis,
Se kiiti, kilven reunan vasemman puhkaisten,
Ja Camelon oikean käden se naulasi lanteesen
Sekä upposi selkään ratsun, mi pystyyn hypähtäin
Olis Camelon suistanut maahan; mut peitsi nyt esti sen näin.
Camelo kilven antoi pudota kädestään,
Vasemmin käsin peistä irrottain itsestään;
Vaan Walthari esiin syöksyi, asennon otti vahvan
Ja miekkansa pisti häneen syvälle asti kahvaan,
Yhdessä miekan ja peitsen veti pois — oi hirveät haavat! —
Ratsastaja ratsuinensa alas vaipuen kuolon saavat.