Näin Camelo herra kaatui, ja kuoleman huomasi tään
Hänen veljensä poika Kimo, myös Scaramund nimeltään.
"Haa! Minuhun koski se", huus hän. "Pois kaikki te muut nyt vaan!
Nyt kuolen tai kostaa kalliin sukulaiseni kuoleman saan."
Hän itkien juoksi; ahdas oli tie ja kuoppainen,
Ei voinut kenkään käydä avuksi hänellen.
Hän kiristi hampaitansa: "Aarteita en tahdokaan,
Vaan saavun setäni verta kovasti kostamaan".
Hän kahta keihästä kantoi; vapis harja kypärin.
Walthari vastasi hälle vain mielin uljahin:
"Jos taistelun alkaja olin, en käymästä kuoloon kiellä;
Vaan keihääsi pisto ei sentään saa lävistää mua vielä."
Nyt heitti Scaramund keihäät nopsasti peräkkäin.
Kävi kilpeen ensimmäinen, mut toinen maahan päin.
Nyt paljasti hän miekan, eteenpäin ratsastain,
Waltharin otsaa turhaan halkaista koettain.
Kävi kypäriin se isku kumisten, helisten;
Säkenet synkkään metsään sinkoili säihkyen.
Vaan Waltharin keihäs kiiti nyt salaman lailla vain
Heti Scaramundin kaulaan, hänet maahan pudottain.
Pään pois löi Walthari hältä, ei auttanut rukouskaan.
Sedän seurassa veljenpoika näin sortui kuolemaan.
"Edespäin!" huus hurjana Gunther; "niin kauan me taistelkaamme,
Kun väsyy hän ja aarteen sekä hengen häitä me saamme."
Werinhard kolmanneksi määrättiin. Hän ei huoli
Keihästä heittää, hällä on joutsi vain ja nuoli.
Etäältä jo hän ampuu niin monta laukausta;
Vaan Waltharin jättiläiskilpi suo oivaa suojelusta.
Ja ennenkuin apua saapuu, jo viini tyhjänä on.
Vimmastuin siitä hän syöksyy miekalla taistelohon.
"Mielestäsi nuoleni varmaan ylen heikot ja keveät ovat",
Hän huusi, "mut iskuni, huomaa, on raskaat kyllä ja kovat!"
"Mä tässä taistelussa oikeutta vartoon vaan,"
Walthari vastasi, keihään lennättäin kulkemaan.
Se ratsuun sattuu. Ratsu nyt pystyyn hypähtää,
Pudottaa miehen maahan, ja itsekin kaatuu tää.
Walthari mieheltä rientää nyt miekan valtaamaan,
Ja kypärin poistaen tarttuu hiuskiehkuraan vaaleaan:
"Ylen myöhään voihkit, nyt kuuro pyynnöilles olen jo."
Werinhard päätönnä makaa, kun kuluu tuokio.
Ruumiina kolme jo makaa. Ei Gunther kyllästy vaan;
Neljänneks Ekkefrid urho saa mennä taistelemaan.
Saksassa hän oli kerran surmannut herttuan,
Ja pakolaisena pääsi hän frankkien huostahan.
Rajulla raudikolla hän esiin ratsastaa,
Ja taisteluvalmista miestä hän ilkkuen kiihoittaa:
"Aseellinen noitako olet ja kuljet läp' ilmojen?
Tai lienet metsän peikko? Et kai ole ihminen?"
"Tapaisesi kulkurit", pilkkas Walthari, "ne tunnetaan,
Ne oikeille ihmisille ovat kuormana, kiusana vaan.
Mut saksalaisilles kohta saat kertoa kummia,
Mitä kokea, nähdä ja kuulla sait Wasichenwaldissa."
"Sitä koetelkaamme", hän lausui, ja hurjasti heiluttaen
Rautaista peistänsä, nosti ja voimalla viskasi sen.
Se kilvestä kimmahti, kilpi kova liiaksi olikin.
Walthari, partaan naurain, sen viskasi takaisin:
"Kas nyt, miten metsän peikko omas sulle lahjoittaa;
Syvempään käymään varmaan käsivarteni voima sen saa."
Se heitto se halkasi kilven kovan, härjännahkaisen,
Repäsi takin ja tunki keuhkoihin syvällen.
Kuolleena Ekkefrid vaipui, veri haavasta virtaili.
Walthari saaliiksensa hänen ratsunsa korjasi.
Hadvart oli viides urho. Hän jätti keihään pois
Ja tahtoi koittaa, eikö miekalla voittaa vois.
Hän pyysi kuninkaalta: "Jos voiton saavutan,
Suo voitetun kilpi mulle; mä sitä halajan".
Hän ratsain pyrki; mutta tien ruumiit hältä sulki.
Hän silloin hyppäsi maahan ja jalkaisin vain kulki.
Sitä Walthari kiitti; mut Hadvart hän alkoi kiljumaan:
"Sä makaat kääriyneenä kuin käärme kiemurassaan
Ja luulet voivasi luodit ja nuolet välttää vaan;
Mut nyt minä miekalla sulle käyn iskuja antamaan.
Kauniiksi on maalattu kilpes, sä pois pian laske tuo,
Kun taistelun palkinnoksi sen kuningas mulle suo.
Se ei saa loukkaantua; sen saada haluaisin.
Ja jos asiat kääntyy toisin, ja minä häviön saisin,
Nuo kumppanit kimppuus käyvät, heti olet henkeä vailla,
Et pelastu, lennä ja liidä vaikk' ilmassa linnun lailla."
Pelotonna Walthari vastas: "En kilpeä anna, en;
Mä sille olen velkaa niin suuren kiitoksen.
Vihollisilta suojan soi kilpeni ainoastaan,
Minulle aijotut haavat mielellään ottaen vastaan.
Sen hyödyn sulle vielä tänäänkin näyttää saan;
Jos ei sitä olisi mulla, en tässä seisoiskaan."
Tähän Hadvart vastasi: "Kohta sun täytymys on se heittää;
Et myös saa ratsuas pitää, et kultaas etkä neittä.
Mä vielä kerran neuvon: Pois laske kuormasi nyt,
Jota tähän päivään asti olet päälläsi pitänyt."
Nyt miekan hän tempasi; taisto oli varsin vaikea,
Walthari keihästä käytti, hän hakkasi miekalla.
Säkeneitä moisia ennen ei koskaan nähty siellä.
Väsymättä he otteli; frankit katsoivat ihmemiellä.
Niin kilvet kilkahteli, ja kypärit kalkkui vaan,
Kuin milloin tammi piiluin terävin taitetaan.
Hypähti Wormsin urho ja heilautti miekkaa,
Kerralla Iyödäksensä vastustajansa hiekkaan.
Walthari sen terään tarttui; vastustajaltaan hän
Näin tempas miekan ja heitti sen kauas metsähän.
Rukoili nyt Hadavart. Mut Walthari virkkoi vaan:
"Mitä ruikutat, kumppani siinä? käy kilpi nyt kaappaamaan!"
Molemmin käsin hän keihään kohotti ja pisti, ja nyt
Vastustaja vaipui maahan, oli ottelu päättynyt.
Sen niskalle Walthari vielä jalan laski, keihästäin
Yhdellä iskulla kilven ja miehen maahan näin.