Nyt Hagenin sisarenpoika kävi taistoon kuudenneksi.
Sen Patafrid oli nimi. Eno kun hänen aikeensa keksi,
Koetti pyytäen saada hänen mielensä muuttamaan:
"Kas, kuolo jo nauraa sulle! Miks sinne kuljetkaan?
Oi käänny, poikani käänny! Sua nuoruutes viekoittaa.
Waltharia voittamaan tarvis on kuntoa oivempaa."
Pyynnöistä piittaamatta pois kiiti nuorukainen,
Kun kunniata niittää hän tahtoi saada vainen.
Murheisna huokaili Hagen, ja harmissaan hän sanoo:
"Oi ahneus kyltymätön, oi kurja kullan jano!
Kitaansa helvetti kaiken tuon malmin kaatakoon
Pois ihmisiltä, sen haltuun lohikäärmeen antakoon!
Ei kellään ole kyllin. Kukin hyörien, pyörien vaan
Yhä kokoon käärii riistaa. Oi narreja tosiaan!
Oi sokea siskonipoika, miks kiidät kuolemaan?
Min tiedon mä tuoda saatan äidillesi lapsestaan
Ja nuorelle vaimolles, kun hän murheisna odottaa,
Eik' yhtään lasta vielä, mi hiukankin lohduttaa?"
Näin virkkoen kyynelet vieri poskilta rinnallen.
"Hyvästi pitkäksi aikaa, sä poika armainen!"
Walthari kauas kuuli, kun ystävä valitti;
Tulijalle, mi riehuen ryntäs, hän lausui hellästi:
"Mies uljas, kuule neuvo ja luovu aikeestas,
Tekoihin toisenlaisiin voit säästää voimias.
Kas, tässä urhoja makaa, ne lyötynä on kuin teuraat.
On paha mieli mulla, jos sinä niitä seuraat."
Tulija huus: "Älä sure, jos kuolen; taistele vaan!
Mä taisteluun nyt saavuin, en jaarittelemaan".
Näin huutaen hän heitti peitsensä lentämään.
Walthari löi sen syrjään omalla keihäällään.
Voimasta heiton ja tuulen etäälle lensi tuo
Ja kallionluolaan saapui Hiltgundin jalkain luo.
Pelosta kiljahti neito; hän kolosta kallion
Kurkisti, tokko vielä Walthari pystyssä on.
Nyt vielä hillitöntä varoitti Walthari,
Vaan raivoten miekan se tempas ja sillä sivalsi.
Walthari kilpensä turvin on vaiti, mut kuitenkin hän
Näin vertoja vetää tän hurjan hampaitaan kiristävän.
Nyt huimaan miekan iskuun Patafrid valmistui;
Vaan Walthari varttansa kaarsi ja maahan polvistui.
Näin tyhjään käynyt isku vei iskijän kumohon.
Walthari nousi kohta. Nyt voitto varma on.
Tosin Patafrid myös pyrki ylös uudesti lyömähän,
Vaan turhaan. Pistos vatsaan lopetti elämän.
Hänen sielunsa liiteli täältä ja nuori ruumiinsa
Ajan hukka turha oli tuosta metsän pedosta.
Puolesta kuolleen Gervig ratsasti kostamaan
Yli ruumisten, kun ne täytti jo polun kokonaan.
Kun Walthari vainajalta ruumiista irroitti pään,
Kaksteräinen sotakirves lens kädestä kostajan tään.
— Se ase siihen aikaan oli rakkain frankkien. —
Walthari sieppasi kilven, ruumistaan verhoten.
Nopsasti juosten, rakkaan sai peitsen hän kätehen.
Hurmeisen miekan pisti hän pystyyn nurmehen,
Asettuin taistoon. Melkein on kumpikin sanaton,
Hirmuinen halu taistoon kun kummallakin on.
Tuo ystäväänsä kosti, tää henkeä suojeli huolin.
Kovia iskuja kyllin annettiin kumminkin puolin.
Oli pitempi Waltharin keihäs, ja hän ratsua ohjasi
Gervigin ympäri, jotta vastustaja väsyisi.
Walthari vihdoin huomas hänen nostavan kilpeään;
Ruumiiseen Gervigin silloin hän syöksi peitsen pään.
Nyt Gervig seljästä suistui. Hän huudahti tuskassaan,
Ja kuoleman omana maata hän polki kauhuissaan.
Ruumiista tästä myöskin irroitti sankari pään.
— Se kuuluisa Wormsin kreivi oli ollut eläissään.
Nyt vasta säikkyivät frankit ja pyysivät ruhtinastaan
Taukoomaan taistelusta; vaan hän oli jyrkästi vastaan.
"Haa!" raivosi hän, "te miehet kokeneet ja urhokkaat,
Vihan sijahan kun vahingosta olette pelokkaat!
Pitääkö lyödyksi tulla mun Wasichenwaldissa näin
Ja sitte lyötynä käydä Wormsissa allapäin?
Tuon muukalaisen kultaa mä tahdoin ensin vaan.
Nyt janoon hänen vertaan. Te ettekö janoakaan?
Vain kuolo kostaa kuolon. Veri vaatii verta vaan."
Näin virkkoi Gunther, ja kaikki sai intoa uudestaan.
Kuin olisi turnaus ollut tai kilpailtu leikitellen,
Niin kuoloa kohden kaikki nyt riensivät kilvoitellen.
Ja kalliopolkua pitkin perätysten he ratsasti.
Sill'aikaa kypärin päästään Walthari hellitti,
Ripusti puuhun tuon sekä tuoksua metsän tuoreen
Hengitti täysin keuhkoin, näin virkisti luontonsa nuoren.
Nyt nopsasti Randolf herra tuli esille ratsastaen
Walthariin rautaisen, raskaan keihäänsä tarkaten.
Hänet olisi lävistänyt; vaan onneksi hänellä
Oli haarniska mestarinäyte, Welandin tekemä.
Pian tointui urho ja piti valmiina kilpeä vaan;
Hän kypäriä päähän ei ehtinyt pannakaan.
Waltharin korvissa kalpa Randolfin suhahtaa,
Paljaasta päästä leikkaa se kaksi kiharaa,
Vaan ilman haavaa. Toisen lyö tuiman iskun tää,
Niin että kilpeen kiinni iskusta miekka jää.
Walthari nyt nuolena hyppää taapäin ja taas edespäin,
Hän Randolfin saa satulasta ja miekattomaksi näin.
Hänet painaen maata vastaan, rinnalle astahtaa:
"Nyt kaljupäisyyteni saat päälläsi sovittaa,
Et tästä koristeesta voi vaimolles kerskata."
Näin virkoen voitetulta löi pään hän ruumiista.
Yhdeksäs urho Helmnod nyt riensi taistoon suoraan.
Väkähaarukkaa hän laahas, mi kiinni oli pantu nuoraan,
Jota pitivät jääneet urhot selkänsä takana.
He aikoivat, kun koukku käy kilpeen, paikalla
Tuon nuoran vetää luokseen voimalla nopeasti,
Waltharin kaataaksensa näin maahan huokeasti.
Kaaressa haarukan heitti nyt Helmnod: "Hoi, mies raukka."
Hän huusi, "kas, kuolosi täältä kimppuusi kiitäen laukkaa!"
Läpi ilman heittoase nyt lensi suhisten,
Kuin käärme iskee puusta sihisten saaliisen.
Ja koukku karskahti kilpeen. Kas, kiinni se siihen saikin!
Hikipäin veti frankit nuoraa yksissä voimin kaikin.
Ja voitonhuudot kaikuu nyt kautta metsämaan.
Kuningas vetäjäseuraa myös tullut on auttamaan.
Vaan niinkuin jättiläissaarni juurillaan horjumaton,
Niin melusta piittaamatta Walthari aukossa on.
Hän seisoo horjumatta. Nyt joukko koettaa
Edes kilven tempaamalla häneltä irroittaa.
Loput neljä kahdestatoista näin ryntäsi taistelemaan.
Laulussa niiden kaikkein nimetkin mainitaan:
Eleuther eli Helmnod oli urho yhdeksäs
Ja kymmenes Trogus herra, Strassburgista lähettiläs,
Ja Speieristä Tannast oli urho yhdestoista,
Vaan Hagenin sijassa Gunther oli itse kahdestoista.