Vimmastui Walthari vihdoin, kun taistelu tuimeni näin. —
Hän kilven pois myös heitti, oli ennen jo paljain päin.
Vain keihääseensä luottain ja rinnan varuksiin
Hän ryntäsi päin, ja ensin löi hän Eleutheriin,
Löi kypärin, pään ja niskan keskeltä kahtia
Ja vielä rinnankin halki yhdellä iskulla.
Nyt syöksi hän Troguksen kimppuun; tämä nuoraan sotkeunut,
Ei millään keinoin päästä olis pakoon onnistunut.
Nuo nuoran vetäjät panneet aseensa olivat pois.
Nyt Trogus turhaan koitti, niit' eikö saada vois.
Walthari saavutti hänet, ja haavat pohkeisin
Molempiin iski syvät, myös vei hänen kilpensäkin,
Ennenkun Trogus ehti. Nyt haavoitettu kostaa
Raivoissaan tahtoi: paaden hän raskaan maasta nostaa,
Niin osaavasti heittäin sen Waltharia päin,
Ett' oma kilpensä rikki keskeltä särkyy näin.
Ruohossa Trogus vielä miekkansa huomasi,
Sen otti ja voimakkaasti vain ilmaa halkoili.
Ei töillään enää voinut hän näyttää miehuuttansa,
Rautainen mies sen sijaan hän oli sanoissansa.
Ja kun kuolon henget vielä ei vieraaks tahtoneet tulla,
Hän huusi: "Oi, olla nyt kilpi! Oi, olla nyt ystävä mulla!
Ei miehuus, sattuma yksin sen voiton sulle toi;
Sait kilpeni sattumasta, miekkaani saada et voi."
"Pian saavun mä!" Walthari virkkoi, ja luokse saavuttuaan,
Käden oikean lyöjältä tuolta pois löi hän kerrassaan.
Oven aukasi toinen isku iankaikkisuutehen
Sielulle. Herra Tannast tuli silloin paikallen.
Hän yhdessä Guntherin kanssa oli aseet ottanut
Ja kilvellä ystäväänsä suojaamaan saapunut.
Walthari kääntyi lyömään, ei suinkaan mielellään,
Ja, hartiat halki ja kylki puhkaistuna tykkänään,
Jo Tannast vaipui: "Terve sinulle tuhannesti",
Hän vielä kuollessansa kuiskaapi hiljaisesti.
Kirouksia Trogus syytää mielessä katkerassa.
"Siis kuole!" Walthari virkkoo, "ja kerro Tuonelassa,
Mitenkä ystävilles tulit kurjaksi kostajaksi!"
Herjaajan kultaketjuin hän nyt kuristi kuolijaksi.

Näin kaikki kumppanit siinä makas lyötynä.
Laaksoon päin Kuningas kiiti siitä huokaillen, nyyhkyttäin.
Asestetun ratsun selkään hän hyppäsi sukkelasti,
Luo Hagenin riensi suoraan ja itki katkerasti.
Hänen mieltänsä monin pyynnöin koetti hän hellyttää
Ja taistelemaan saattaa. Mut kylmänä virkkoi tää:
"Mua taistelusta estää suvun kehnous, jonka perin;
En taistella myös saata näin varsin kylmin verin.
Myös isäni vaaleni aina, kun keihästä katseli vaan,
Ja pakisi pelkurimaisna, sotataitoa kammotessaan.
Olet myös, kuninkaani, muille tovereille ylpeillyt,
Sä että mun miekkani tuppeen olet ainiaks pistänyt."

Vihastunutta pyysi kuningas uudestaan:
"Ah, poista pois vihas! Mies ollos uljas vaan!
Ja jos sua katkeroitti mun soimaukseni,
Niin yllinkyllin tahdon nyt korvata virheeni.
Jaloa verta tänään liiaksi vuotanut on;
Saatatko nähdä tuota ja olla toimeton?
Ei moista häpeätahraa unohda frankkien maa;
Vihollistemme suusta jo kuulen ilkuntaa:
'Tuli vieras mies, vaan mistä, ei tiedetä ollenkaan,
Löi kaiken frankkien joukon, ei rangaistu kuitenkaan'."

Yhä vitkasteli Hagen. Hän istui muistellen,
Mitä Walthari uskollisna oli tehnyt hänellen.
Vaan herransa hälle kun oikein itsensä nöyristää,
Polvistuin pyytäin hältä — niin sulaa rinnan jää.
Hänen poskilleen puna nousee, hän säälii haltijataan.
Jos vielä hän vitkasteleisi, se kunniaks ei olisikaan.

"Mä teen, mitä, ruhtinas armas, mun tahdot vain tekemään.
Uskollisuudesta täytän, mitä muuten en tekisikään.
Vaan hulluhan on, kuka tuohon syöksyisi suorastaan
Päistikkaa surman hautaan, joka tässä on ammollaan.
Niinkauan kuin Waltharin suoja on kalliolinna tää,
Sotajoukko suurikin turhaan sitä vastaan rynnistää.
Ei kaikki frankkien joukot yhdessä hänen luokseen
Vois päästä; heidän täytyis yritys jättää tuokseen.
Sua huoli ja harmi kun painaa ja tahdot ponnistaa,
Ilmaisen sulle keinon, mi varmemmin onnistaa.
En vannottua valaa rikkoisi milloinkaan,
Edes siskonpojan surmaa en kävisi kostamaan.
Sun tähtesi, herrani, yksin voin vaaraan yrittää.
Siis ensin jättäkäämme nyt tappotanner tää!
Mut laitumella täällä ratsumme olkoot vain,
Niin meidät hän menneen luulee ja poistuu ratsastain.
Kun vain hän lähtee, jättäin tän kallionlouhikon,
Avonaisella kentällä kyllä käsiimme hän saapuva on.
Waltharia vastaan siellä saat taistella tarpeeks asti
Tai viel' enemmänkin, eipä hän antaukaan vapahasti."

Kuningasta Hagenin neuvo kavala miellytti;
Hän suudellen täydellisesti nyt Hagenin hyvitti.
Väijyntäpaikkaa oivaa hakemaan he lähtivät,
Vaan ratsut ruohoa syömään he metsään jättivät.

Jo päivä on mailleen mennyt. On saapunut synkkä yö.
Walthari miettien seisoo; väsyksiin hänet saanut on työ.
Hän tuumii, viipyiskö vielä hän kalliolinnassaan,
Vai kulkisko uusia teitä läpi aution erämaan.
Hän arvasi Hagenin mietteet ja aavisti juonia vaan,
Kun häntä hän suutelevankin oli nähnyt kuninkaan.
Kaupunkiin — tuumi hän — pelkään, he varmaan ratsastaa
Ja huomenna uusin voimin taas taistelun uudistaa,
Ja siksi he jättivät varsin nyt piilopaikan tään. —
Myös pelkoa metsä synkkä sai häneen syntymään.
Ylt'ympäri piikkiset pensaat, pedot villit ja suuret on siellä;
Harhaillen siell' avutonna voi hukata neidonkin vielä.
Tätä kaikkea mietti hän tyystin ja sai siten päätökseksi:
"Miten käykin, olkoon täällä mun leirini huomeniseksi;
Menneeksi varkaan lailla ei kuningas kerskata vois
Yön aikaan pelkurimaisna mun frankkien maasta pois."
Okapäisiä oksia paljon ja pensaita ahtaaseen
Hän aukkoon työnsi, ja niistä hän sai etuvarusteen.
Nyt huoaten katkerasti hän kääntyi ruumiisiin,
Ja kunkin ruumiin runkoon pään liitti takaisin.
Auringonnousua kohden hän kääntyi polvistuen
Ja paljastetuin miekoin rukoili lausuen:
"Sä mailman Luoja, kaikki Sä yksin vain voit säätää;
Ei tahdottasi täällä voi kenkään mitään päättää.
Sua kiitän, että voittaa Sun voimallasi vain
Viholliseni väärät ja kielet häijyt sain.
Oi Herra, jolta koston saa kukin synti musta,
En pyydä syntisiltä — vaan Sulta armahdusta:
Kuolleiden näiden päästä suo luokses kunniaan,
Niin että kerran nähdä taivaassa heidät saan!"
Walthari rukoiltuansa nyt kokosi kuolleiden
Hevoset yhteen joukkoon, ne vitsalla sitoen.
Jäljellä niit' oli kuusi, ja kaks oli kaatunut,
Paetessaan Gunther kolme oli kanssansa ottanut.

Varukset poisti hän; tuopa teki hyvää hiestyneen.
Uljuutta loi hän lausein ilomielisin impyseen,
Virkisti ruuin ja juomin väsynyttä ruumistaan
Ja heittäytyi sitte kilvelleen nukkumaan.
Vaan Hiltgund vartioitsi nyt alkupuolen yön,
Kun lepoa tarvitsi urho, tuo raskaan tehnyt työn.
Vaan itse vahtia pitää hän alkoi aamupuolla,
Kun uuden taistelun uhkaa hänen täytyi surra ja huolla

Pääpuolella istuen Hiltgund yön aikana vartioitsi.
Unen laulun mahdilla kauas hän silmistänsä loitsi.
Pian Walthari nousi ja poisti unen tähteet jäsenistään
Ja käski nukkua neidon ja, kantaen keihästään,
Edestakaisin asteli, työkseen joko ratsuja silmähtäin,
Tahi kuunteli vallilla valvoin, ja yö pian päättyi näin.

Sarasti päivä. Nyt maahan kastetta lankesi,
Ja pensaat, lehdet ja korret nurmella helmeili.
Walthari saapui luokse kaadettuin ruumisten,
Koristeet sekä aseet niiltä anastaa aikoen.
Käteensä hän kypärit otti ja pantsarit, kannukset
Sekä miekat kannikkeineen. Toki jätti hän vaattehet.
Hän neljä ratsua näillä kuormitti ja viidennen
Kuormaksi Hiltgundin nosti, piti itse kuudennen.
Hän seutua tarkastaakseen nyt vallilta ratsasti
Ja haukansilmäyksin ylt'ympäri katsasti,
Piti korvaa tuulta kohti, tarkasti kuunnellen,
Kuulisko liikettä missään tai oksan risauksen
Tai kenties läiskettä kaukaa raskaitten suitsien
Tai kavion kopsetta ratsuin ryntäämään rientävien.