Vaan kaikk' oli hiljaa. Ratsut raskaine kuormineen
Ja Hiltgundin polkua kaitaa hän lähetti edelleen;
Mut itse hän johdatti ratsun, mi kultalippaat kantoi,
Ja ratsasjoukolle tälle aseilla hän suojan antoi.
Tuhatta askelta tuskin tää kulkue vasta kulki,
Kun Hiltgund katsoi taakseen, pelosta vaaleten julki.
Kunnaalta huomasi kaksi hän miestä ratsastavan,
Eteenpäin vauhtia vahvaa ne näyttivät kiiruhtavan.
Nyt Waltharille neito hädissään huudahtaa:
"Jo loppu, herrani saapuu; kiireesti paetkaa!"
Viholliset Walthari huomaa ja sai nyt sanomaan:
"Mä suoraan silmiin vaaraa nyt käännyn katsomaan.
Parempi on taistella, vaikka se kuolemaksikin ois,
Kuin tavaroita paitsi ratsastaa tyhjänä pois.
Sä kultaratsu ota ja riennä pakohon;
Tiheässä lehdossa tuolla hyvä turvapaikka on.
Oivassa asemassa rinteellä vartoon noita
Ja ritarillisesti tervehdän tulijoita."
Waltharin neuvoa neito paikalla seurasikin,
Vaan Walthari esiin otti nyt kilven ja keihäänkin,
Eteenpäin tietä mennen kuin vieras kulkija vaan.
Mut huuto kuului kaukaa jo Gunther kuninkaan:
"Tuhosi on nyt tullut, sä sankari hirveä;
Sen tuovat sulle ne, joita kuin koira haukut sä.
Avoimelle kentälle astu, saat uusia iskuja siellä;
Alunko lainen on loppu, nyt näyttää saat sen vielä.
Et antaunut, ja paon myös hylkäsit, huimapää.
Saa nähdä, jos palkakses onni myös tänään ennättää."
Halveksuin Walthari vastaan ei virkkanut sanaakaan,
Kuin kuuroksi olisi tullut; Hagenille lausui vaan:
"Oi Hagen, ystävä vanha, mitä onkaan sattunut,
Kun mielesi minua kohtaan on aivan muuttunut?
Sa sylissäni itkit, kun lähdit tänne pois,
Ja tien nyt suljet multa, niin etten kulkea vois.
Päinvastoin tuumin, että kun kerran kotiin kuljen,
Suot avosylin, että syliini sinut suljen,
Ja että sä ystävääsi kestitset riemumieliä,
Suot lahjoja ja saatat, kun kuljen kotitiellä.
Olen kulkenut outoja teitä. Mä silloin tuumailin:
Ah, ollapa frankkien luona ja armahan Hagenin!
Unohtanutko jo lienet lapsuudenleikkimme,
Kun yksin mielin samaan päämaaliin pyrimme?
Joko ystävyytes on mennyt? Ah, kohta kun vain sinut näin,
Kajasti kotini kallis ja vanhemmat silmissäin.
Olin uskollisna sulle hovissa ainiaan,
Pane pois siis mielesi karsas, ole vanha ystävä vaan!
Sua siitä mä kunnioitan, ja jos olet mieleen mulle,
Mä kultaa kilpesi onton panen täyteen lahjaksi sulle."
Vihaisena vastasi Hagen, katsellen kolkosti:
"Väkivaltaa harjoitat ensin, puhut sitte viekkaasti.
Uskollisuuden rikoit: olin läsnä, sen tiesitkin,
Ja siskonipojan kimppuun kävit armotta kuitenkin.
Älä puolla itseäs sillä, ett' olin etäällä;
Aseeni ja ryhtini kyllin jo kaukaa tunsit sä,
Ja miekallas sentään surman sai armas nuorukainen,
Vesa vaalea. Ystävyytes näin oli lorua vainen.
Siis kultaa sulta en vaadi, en veljesliittoakaan,
Kuollutta siskonipoikaa kädestäsi vaadin vaan."
Nyt Hagen hyppäsi maahan seljästä hevosen,
Walthari ja kuningas Gunther myös tekivät samaten.
Kaks yhtä vastaan seisoo valmiina taistelohon,
Kun toinen aamuhetki nyt kulumassa on.
Ja ottelun alkoi Hagen, keihäänsä heittäen;
Se korkean kaaren tehden lens' ilmassa suhisten.
Walthari ei voinut väistää sen tieltä kumartain,
Hän kilpensä keihästä kohti asetti vinoon vain.
Kuin marmorista keihäs kilvestä ponnahti,
Mättääseen lähimmäiseen syvälle upposi.
Nyt saarnivartisen keihään myös viskasi Guntherkin,
Hän heitti rohkein mielin, vaan voimin vähäisin.
Se kohtasi kilven reunaa, ei jaksanut särkeä vaan,
Walthari helposti poisti sen kilvestä pudistain.
Se oli huono merkki. He tarttuivat miekkoihin.
Walthari keihästä käytti kiukkuisin katsehin.
Kun liian lyhyet miekat ei ulettuneetkaan,
Niin ilkeä juoni mieleen juolahti kuninkaan.
Hänen heittämänsä keihäs oli jaloissa Waltharin,
Hän olisi mieluisesti sen temmannut takaisin
Ja iski silmää, jotta nyt Hagen hyökkäisi,
Ja hän kullankirjatun kalvan tuppeensa sysäsi.
Oli oikea käsi nyt vapaa — hän tarttui keihääseen,
Piti kiinni siitä ja aikoi sen temmata itselleen;
Vaan Walthari hurjasti hyökkäs nyt kimppuun Hagenin
Ja voimakkaasti astui keihäälle Guntherin.
Tää yllätys kuningasta kovasti kauhistutti,
Hänen polvensa horjui aivan ja henkeä ahdistutti.
Oli kuolo jo läsnä. Mutta kiireesti kiitäen
Tuli Hagen apuun. Silloin hän nousi vapisten,
Ja tuima taistelu alkoi taas kohta uudelleen.
Walthari kesti taiston tän epätasaisen.
Hän seisoi lailla karhun, jota ajavat raivokkaasti
Metsästyskoirat, ja niitä se iskee voimakkaasti,
Pudistain möristen päätään. Voi häneen koskijaa!
Hän kuoliaaksi sen kohta syleillen puristaa,
Ja haukkuen vauhkot koirat pois pakoon ennättää. —
Näin raivosi korkeimmillaan nyt myöskin taistelu tää.
Hätä otsalla kunkin urhon oli kolminkertainen:
Kova taistelun tuska ja kosto ja päivä helteinen.
Walthari ahdistettu nyt katseli ympärille:
Pääsiskö pakoon mistään, ja lausui Hagenille:
"Oi Hagdorn[35] vehreälatva, mua mielusti pistäisit
Ja sankarivoimani hurjin hyppyines murtaisit,
Vaivoihin kyltyneenä nyt kanssasi taistelen,
Ja vaikk' olet jättiläisvahva, sua sentään lähentelen."
Hypähtäen hän keihään uljaasti viskasi.
Se Hagenin varuksista palasen repäisi,
Hipaisten, vaikka hiukan, myös hänen ihoansa,
Kun kestävä oli Hagen myös varustuksiltansa.
Vaan tupestansa miekan nyt Walthari sivaltaa
Ja iskee Guntherin kilpeen ja kilven syrjään saa.
Tää miekan isku kävi hirmuisen huimasti:
Se Guntherilta jalat lanteista irroitti.