Nyt puolikuolleena Gunther makasi kilvellään.
Vaalistui Hagenkin varsin, tuon iskun nähdessään.
Ylös Walthari heilautti miekkansa hurmeisen,
Kuninkaalle kuoliniskun nyt antaa aikoen.
Vaan Hagen työnsi päänsä esteeksi iskulle tälle,
Kypäristä säkenesade nyt sinkoili ylähälle.
Oli kovaksi kypäri tehty. Helisten särkyi miekka.
Läpi ilman lenti pirstat pensaisiin, ruohoon, hiekkaan.
Walthari — hältä kun miekka murskaksi särkyi näin —
Hypähti mielin mustin, vihasta vimmapäin,
Halveksuin viskasi kahvan — mitä tuolla toimeen saa,
Vaikk' onkin taidolla tehty ja kullasta kimaltaa?
Vaan juuri kun hän ilmaan kätensä heittoon nosti,
Löi Hagen käden poikki, näin ystävyyden kosti.
Oli urhokas oikea käsi, tuo kauhu monen maan
Ja kunniamerkkejä täynnä — hiekalla hurmeessaan.
Ei vasenkätisenä vielä Walthari paeta
Osannut; kolkolta näytti hänen jäykkä katseensa,
Puri tuskasta hampaat yhteen ja laski kilvelle vaan
Katkaistun oikean käden sekä sieppasi vasempaan
Taas käyrän puolimiekan; hän Hunnien maassa sen
Hätävaraksi oikealle oli ottanut lanteellen.
Vihamiehen kosti hän tällä: löi päästä Hagenin julman
Koko oikean silmän, kun syvään hän haavoitti oikean kulman
Ja otsan ruhjoi ja huulet syvälle halkaisi;
Kuus poskihammasta suusta se isku irroitti.
Näin päättyi taisto. Nyt kaipas lepoa kumpikin.
Riisuntaan varusten vaati jano hurja ja haavatkin.
Ylpeinä sankarit suuret nyt taukosi taistostaan,
Samanlaiset voimiltansa ja urhoisuudeltaan.
Molempain voimista kyllin jo merkkejä olla alkaa:
Waltharin käsi on tuolla — ja täällä Guntherin jalka,
Tuoss' silmä Hagenin säihkyi: näin kukin puolestaan
Kokosi paikalle tälle aarteita Hunnienmaan.
Nuo kaksi istui. Kolmas makasi maassa vaan.
Yrteillä hurmeen tulvaa he heikensi haavoistaan.
Walthari Hiltgundin huusi nyt sinne urhojen luo,
Haavoille siteet laittoi oivasti immyt tuo.
Walthari virkkoi sitte: "Nyt viiniä meille tuo;
Ansainneet olemme sitä, se terveyttä suo.
Ja ensimmäisen ryypyn nyt Hagen saakohon,
Kuninkaalle uskollinen ja uljas hän ollut on;
Mä vaikeimmat vaivat kärsin, siis toisen tarvitsen;
Vain hiukan taisteli Gunther, hän saakoon kolmannen."
Niin neito viiniä ensin vei eteen Hagenin;
Jano suuri vaivasi häntä, hän virkkoi kuitenkin:
"Herralles Waltharille voit maljan ensin täyttää,
Parhaaksi meistä muista hän itsensä voinut on näyttää."
Ja hilpeä, pisteliäs Hagen, vaikk' olikin väsynyt,
Ilomielin viiniä maistoi kera vanhan ystävän nyt,
Ja jälkeen kilpien kalkkeen ja tappelutuoksinan paljaan
Nuo kaksi nyt leikkiä laski ratokseen ääressä maljan.
"Mene", nauroi Hagen, "hirven pyydäntään, veikkonen,
Ja muhkea nahkakinnas taljasta teetä sen.
Kun sitte villalla annat tuon kintaan taidolla täyttää,
Se monen mielestä varmaan kädeltä oikein näyttää.
Lanteellas oikealla täst'edes, vastoin tapaa,
Leveä kalpa kanna, vasen lantees olkoon vapaa.
Ja Hiltegund jos joskus syliisi vaipuiskin,
Syleillä häntä saatat vain käsin vasemmin.
On kieroa kaikki työsi, kun kaikki on vasemman puolinen."
"Vähät tuosta", Walthari vastaa, "sä yksisilmäinen, huolin.
Vasemmallakin hirviä kaadan mä kyllä keihäin, kirvein;
Vaan vast'edes koskaan sulle ei maista paistit hirvein.
Näky kaunis, kun palvelijoitas torut karsain silmin yksin,
Ja kun luot katseen kieron urosten tervehdyksiin!
Vaan vanhana veikkonas annan nyt neuvon, ja oiva on tuo:
Kun tästä kerran pääset kotiisi lietesi luo,
Makuinen lapsenvelli jauhoista ja maidosta keitä,
Hampaattomalle se maistuu ja vahvistaa jäseneitä."
Näin leikkiä laskien syntyi taas veljeys uudestaan.
Nyt haavasta kärsiväisen he kantoivat kuninkaan,
Varovaisesti ratsulle nostain, pois lähtivät kulkemaan,
Päin Wormsia frankit kulki ja Walthari kotiaan.
Nyt korkean kunniamaineen uros nuori saavutti tää,
Ja Hiltgundin puolisokseen hän sai pian yhdistää.
Isänsä kuoleman jälkeen hän tehtiin valtiaaksi.
Hän tuimissa taisteluissa sai vielä voiton ja maineen;
Vaan kynäni liian on tylsä; siis päätän lauluni aineen.
Jalo lukija, kohtele vainen teostani suosiolla!
Se huono, heikko ja halpa sinusta taitaa olla;
Jalot aatteet kuitenkin siinä mun mieltäni nostattaa.
Ole kiitetty Jesus! Näin lopun Waltharin laulu saa.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Loppusoinnahdus ja päätös.
"Näin lopun Waltharin laulu saa." — Hän lauloi hyvin, kelpo erakkomme Ekkehard, ja hänen Walthari-laulunsa on kunniakas muistomerkki saksalaisesta hengestä, ensimmäinen suuri runoelma kotimaisen sankaritaruston piiristä, joka ajan ruosteen raiskaamatta on säilynyt jälkimaailmalle. Tosin on siinä helähytelty toisenlaisia säveliä kuin jonkun nykyaikaisen runoilijan kultareunaisessa kirjasessa, — suuren sankariajan henki puhaltaa siitä, hurjana ja hirvittävänä kuin myrskyn kohina tammistossa; siinä kilahtaa ja säkenöi miekaniskuja ja halaistuja kypäröitä ja kilvenreunoja, ja lempeä lirittelevästä huilunäänestä on siinä yhtä vähän merkkiä kuin rikkiviisaasta lörpöttelemisestä Jumalan ja maailman suhteen; — ja vielä on siinä jotakin muuta: jättien kamppailua ja jättien pilantekoa, vanhaa, yksinkertaisen suoraa uroshenkeä, kunniallista, hurskasta ja hiljaista rakkautta ja oikeata suorasukaista vihaa, — ne olivat Ekkehardin rakennusaineet; mutta siksipä tulikin hänen teoksestaan terve ja voimakas runoelma, joka seisoo vastassa muinaissaksalaisen runouden ovella suurena ja kunniantunnossaan kallionlujana kuin joku noista rautaanpuetuista jättiläisistä, joita myöhempien aikojen kuvaava taide kernaasti asettaa palatsien portinvartijoiksi.