Ja jos vanhan, usein miltei pakanallisen katsantokannan jyrkkyys ketä loukkaisi, niinkuin raaka tuulenhenki merenrannan hietasärkillä tuottaa kylmetyksen ja yskän hännystakkiin puetulle keikarille, se muistakoon, että ken tämän laulun lauloi, oli itse mukana hunnilaistaistelussa, ja että hän lauloi sitä kiharat tuulen heiluteltavina, joka puhalsi korkean Säntiksen lumiaavikkojen yli, monta sataa syltä laakson lakeuksien yläpuolella, sudennahka viittanaan ja kallionkappale kirjoituspöytänään.
Sula vahinko on, että veitikkamaiset henget ja tontut jo kauvan sitte ovat lakanneet hyödyllisestä toimestaan, muuten ei monellekaan meidän päiviemme kynäniekoista olisi hullummaksi, jos näkymättömät kädet yht'äkkiä tempaisivat hänet mahonkipöytänsä äärestä nuokkumasta ja kantaisivat hänet Ebenalpin viheriäisille niityille; — tuonne ylös, missä "Vanha mies" vuorivaltansa majesteetissa katselee runoilijan olan yli hänen konseptiinsa, missä kuilut ammottavat jalkain alla, ukkonen kaksitoistakertaisesti kajahtaen jyrisee solien halki ja korppikotka ylhäisen yksinäisenä kaartelee sateenkaarta kohti, siellä pitää hänen laulaman jotakin suurta, tai sitte katuvaisena langeta polvilleen ja tunnustaa mahtavalle luonnolle syntiä tehneensä.
Kertomuksemme lähestyy loppuaan.
Olisi kenties ollut sille eduksi, jos Ekkehard nyt laulunsa päätettyään olisi kuollut lempeän kuoleman; siitä olisi tullut vallan liikuttava loppu, jos olisi kuvattu miten hän tuolla ylhäällä istui luolansa edustalla, katse tähdättynä Bodenjärvelle päin, harppu laskettuna kallion kylkeä vastaan ja oikea käsi puristavana pergamenttikäärettä, ja miten häneltä silloin sydän olisi särkynyt, joka olisi sitte antanut aihetta kauniiseen vertaukseen, miten laulajan kulutti hänen oman henkensä hehku ja miten hän siitä kuoli kuin kynttilä, joka syö itsensä tuhaksi juuri kuin se valkeassa liekitsee; — mutta sitä mielisuosiota ei Ekkehard kuitenkaan ole osottanut muistolleen jälkimaailman silmissä.
Oikea runoelma tekee ihmisen terveeksi ja mieleltään reippaaksi. Niinpä olivat Ekkehardin posket työn kestäessä ruvenneet hehkumaan, ja hän tunsi itsensä niin voimakkaaksi, että usein ojensi käsivartensa ilmaan ikäänkuin musertaakseen suden tai karhun yhdellä nyrkiniskulla. Mutta kun hän oli saattanut Waltharinsa hädän ja kuolettavien haavojen kautta onnelliseen loppuun, silloin riemuitsi hän niin, että tippukivet hänen luolansa katossa lienevät kummeksien katselleet toisiaan; vuohille tallissa hän heitti kahdenkertaiset heinäannokset, mutta käskyläispojalle hän antoi muutamia hopeakolikoita, jotta tämä laskeutuisi alas Sennwaldiin Reininlaaksossa ja hankkisi hänelle nahkasäkillisen punaviiniä. Niinpä oli silloinkin kuin nyt: Kun kirja on loppuun saatettu, tekee kirjoittaja ilohypyn.[36]
Sen vuoksipa hän istuikin illalla Ebenalpilla vanhan paimenen luona ja kilisteli urheasti tämän kanssa ja otti hänen kaulastaan alppitorven, astui kallionkielekkeelle ja puhalsi kohti etäisyydessä häämöttäviä Hegaun huippuja, iloisesti ja vallattomasti, kuin olisi tahtonut houkutella herttuattaren ja Praxediksen linnan alttaanille ja tervehtää heitä hilpeällä naurulla.
"Jos minä uudelleen syntyisin maailmaan", sanoi hän ystävälleen, "ja olisin pudonnut suoraan taivaasta ja saisin vapaasti valita tyyssijani, niin luulenpa että putoisin vuorikirkkoon enkä minnekään muualle".
"Te ette ole ensimmäinen", vastasi vanhus nauraen, "jota olo tykönämme on miellyttänyt. Kun veli Gottschalk vielä eli, tuli kerran viisi munkkia Italiasta käymään hänen luonaan; ne toivat mukanaan paljon parempaa viiniä kuin mitä Sennwaldista saadaan, ja kolme päivää ne viipyivät täällä ylhäällä ja hyppelivät niin että kaaput liehuivat heidän korviensa tasalla; vasta kun tuli poismeno, panivat he naamansa asianmukaisiin ryppyihin ja yksi heistä piti vielä pitkän puheen karjallemme. 'Te kelpo vuohet, olkaa vaiteliaita', sanoi hän, 'Novalesen apotin ei tarvitse tietää mitään henkemme harhateistä'.
"Mutta sanokaapas minulle suoraan, vuoriveli, mitä te viime päivien kuluessa niin olette istua murjotelleet yksinänne luolassanne? Olenhan kyllä nähnyt teidän piirtelevän koko joukon variksenvarpaita ja muita riimuja aasinnahalle — ettehän vain ole tehneet mitään pahoja loitsuja karjallemme ja vuorillemme? Muuten…" paimen katsahti nuoreen munkkiin uhkaavasti.
"Minä olen kirjoittanut laulun", vastasi Ekkehard.