"Kirjoittanut! Kirjoittanut!" murisi vanhus. "Minua se ei liikuta laisinkaan, ja korkea Säntis on, jos Jumala suo, näkevä vielä lapsiamme ja lastenlapsiamme, jotka eivät tiedä miten piirrintä ja kynää kädessä pidetään, mutta kirjoittaminen ei ikinä voi olla mikään hyvä taito. Ihmisen pitää käydä suorana, jos hän tahtoo olla Jumalan kuva, mutta ken kirjoittaa, sen pitää köyristää selkänsä; eikö se ole päinvastoin, kuin mitä Jumala on säätänyt? Sen täytyy siis olla isästä perkeleestä. Varokaa itseänne, vuoriveli! Jos näen teidän vielä kerran istuvan luolassanne kuin myyrä ja kirjoittavan, niin kautta pitkäisen! — silloin astun minä alppimestarina väliin ja revin lehtenne palasiksi tuulen viedä. Järjestyksen pitää täällä vallita ja suoran ryhdin, me emme siedä mitään teeskentelyä!"
"En tule sitä enää tekemään", sanoi Ekkehard nauraen ja ojensi vanhukselle kätensä.
Kelpo alppimestari oli kuumentunut punaisesta Sennwalder-viinistä.
"Ja kautta pitkäisen ja salaman!" torui hän edelleen, "mitä se tietää, kirjoittaa laulua? Narripeliä! Kirjoittakaapa tämä hauskuuden vuoksi lehdillenne jos osaatte!"
Hän viritti alppijoelluksen niin soinnuttoman karkeilla luonnonäänillä, että harjautuneimmankin korvan olisi ollut mahdoton keksiä siinä mitään sanalla tai nuottikirjaimella merkittävää.
— — Samaan aikaan istui Passaussa Tonavan varrella piispanpalatsin viiniköynnöksien kaartamassa puistohuoneessa muhkeimmassa miehuudenkukoistuksessaan oleva mies kivisen pöydän ääressä. Kuvaamattoman hieno piirre väreili ruskean parran peittämän suun ympärillä, uhkeat kiharat valuivat samettilakin alta hartioille, hänen tummat silmänsä seurasivat kirjoittavan oikean käden kulkua. Kaksi vaaleakutrista poikaa seisoi uteliaina hänen istuimensa puisiin kädensijoihin nojaten ja katselivat hänen olkansa yli. Jo oli monta lehteä täyttynyt kertomuksilla matkoista ja myrskyistä ja hädästä ja urheain miesten kuolosta … hän kirjoitti jo viimeistä lehteä. Eikä kestänyt enää kauvan, kun hän laski kynän kädestään ja joi pitkän, vakavan siemauksen unkarilaista viiniä pöydällä seisovasta suikeasta haarikosta.
"Joko se on valmis?" kysyi toinen pojista.
"Valmis on!" nyökkäsi kirjoittaja, "kaikki on valmista, miten se alkoi ja miten se tuli ja miten se sai katkeran lopun."
Hän ojensi pojalle lehdet, ja riemuiten juoksivat molemmat enonsa, piispa Pilgerimin luo ja näyttivät hänelle kirjoituksen. "Ja sinä itsekin olet siinä, kallis eno", huusivat he, "piispa sisarentyttärensä kanssa ratsasti Passauhun — kahdesti olet mainittu ja kolmestikin!"
Ja piispa Pilgerim siveli valkeata partaansa ja lausui: "Te voittekin iloita siitä, rakkaat nepaani, että Konrad antoi teidän olla tarinan kulettajina; sillä vaikka Tonavassa kolme päivää ja kolme yötä juoksisi sulaa kultaa, ette voisi siitä mitään arvokkaampaa onkia kuin tämän laulun. Se on suurin historia, mitä maailmassa ikinä on tapahtunut."