Mutta kirjoittaja seisoi kirkastetuin kasvoin puutarhan viiniköynnösten ja vaahterain alla ja katseli lakastuneita punaisia lehtiä, joita tuuli oli repinyt oksista, ja katseli alhaalla virtaavaan Tonavaan; silloin rupesi hänen oikea korvansa helakasti soimaan, sillä juuri samana hetkenä oli Ekkehard ylhäällä alpillaan täyttänyt puumaljansa viinillä ja lausunut vanhalle paimenelle: "Minulla oli kerran hyvä toveri, jonka vertaista ei ole missään maanäärissä, Konrad nimeltään; ja naislemmestä ja maailmankunniasta ei ole mihinkään, mutta vanhalle ystävyydelle olen kiitollisuuden velassa aina kuolemaani asti. Teidän pitää juoda hänen terveydekseen; hän on yksi, josta Säntiksellä olisi iloa, — olisipa hän täällä!" Ja paimen oli tyhjentynyt maljan lausuen: "Vuoriveli, minä uskon sananne. Hän eläköön!"
Sen vuoksi soi Passaun miehen korvassa; mutta hän ei tiennyt mistä se tuli. Ja hänen korvassaan soi vielä, kun piispa Pilgerim tuli hänen luokseen puistoon, takanaan tallimestarin taluttama vanha, valkea, kapinen ja toissilmäinen hevonen; ja piispa nyökkäsi teräväkärkisellä hiipallaan ja lausui armollisesti: "Mestari Konrad, mitä kirjoititte sisarenpoikani huviksi, sitä ette ilmaiseksi kirjoittanut; minun kokenut sotaratsuni olkoon teidän!"
Silloin värähtivät Konrad mestarin hienopiirteiset huulet alakuloiseen hymyyn ja hän ajatteli: "Se onkin minulle oikein, miksi rupesinkaan runoilemaan!" — mutta ääneen hän lausui: "Jumala sen teille palkitkoon, herra piispa, sallinette ehkä minun levähtää pari päivää työni jälkeen."
Ja hän silitteli vanhaa valkoista ratsua ja hyppäsi vastausta odottamatta sen selkään ja istui ylpeästi ja miellyttävästi satulassa ja pakottaen nöyrän eläimen vaivaloiseen raviin ratsasti hän pois.
"Panenpa paraan jahtihaukkani vetoon tunturikyyhkysparia vastaan", sanoi vanhempi pojista, "että hän taas ratsastaa Bechelareniin maakreivin linnaan. Hän on aina sanonut: 'Niin mielelläni kuin sovitankin' armollisen herrani piispan lauluuni, voin siinä pystyttää muistomerkin myöskin maakreivitär Gotelindelle ja hänen kauniille tyttärelleen, he minua kuitenkin hienoimmin palkitsevat!'"
Tällä välin olin Konrad mestari jo ratsastanut piispan palatsin portista ulos; hän katseli kaihomielin Tonavan alajuoksuun päin ja alkoi laulaa heleällä äänellä:
"Sanoipa silloin hänelle samainen soittomies:
'Maakreivi, siloiseksi sun Luoja teki ties,
Sait rikkautta paljon ja valtaa, kunniaa,
Suloisen vaimon vielä, eloa rauhaisaa.
Ja kuningas jos oisin', hän vielä virkahti
'Ja kruunua jos kannoin, niin totta vaimoksi
Mä itselleni soisin kaunoisen tyttäres,
Mi on kuin päivä nähdä…'"
Mutta hänen näin pitkälle päästyään pölisi häntä vastaan tiellä tomupilvi, joka pakotti hänen sulkemaan äkkiä silmänsä ja lakkaamaan laulamasta.
Säkeet olivat laulusta, josta piispa juuri oli palkinnut häntä; se oli saksankielinen sankarirunoelma, joka nimi oli Nibelungenlied…
— Vähitellen tultiin syksyyn. Ja vaikka silloin taivaan ranta illoin peittyy hehkuvampaan rusotukseen kuin muina vuodenaikoina, tuo se mukanaan kylmiä tuulahduksia, niin että alpeilla asuvaiset varustautuvat muuttamaan alas laaksoihin, eikä mikään sudennahka estä hampaita lyömästä loukkua vilun takia.