Tuores lumi välkkyi kaikilla huipuilla eikä näyttänyt enää ajattelevan tänä vuonna väistyäkään. Ekkehard piti paimenille viimeisen vuorisaarnansa. Sen päätyttyä tuli Benedikta hänen puheilleen. "Nyt on loppu meidän ihanuutemme täällä ylhäällä", sanoi hän, "huomenna lähtevät sekä ihmiset että eläimet alas talvilaitumelle. Minne te menette, vuoriveli?"
Kysymys kävi kovin Ekkehardin sydämmelle.
"Jäisin kaikkein mieluimme tänne", vastasi hän. Benedikta naurahti heleästi. "Huomaan, ettette ole istunut täällä yhtäkään talvea, muuten ei mielenne tekisi jäämään tänne toiseksi. Tahtoisinpa mielelläni nähdä teidät teljettynä tänne mökkiinne, kun pakkanen paukkuu nurkissa niin että värisette kuin haavanlehti, lumivyöryt vierivät kaikkialla ympärillänne ja jääpuikot kasvavat aina suuhunne asti… Ja kun kerran yritätte laskeutua laaksoon ruokaa noutamaan, on lunta polulla mökkinne korkeudelta; otatte askeleen, niin vajoatte polviin asti, otatte toisen, niin heleijaa — mustasta kaapusta ei ole näkyvissä enempää kuin kärpäsestä, joka on pudonnut maitokehloon… Ja tänä vuonna on ollut niin paljon lumisirkkusia, ne tietävät ankaraa talvea. Huu, miten iloitsenkaan ajatellessani noita pitkiä iltoja, kun istumme lämpimän uunin ääressä päresoihdun valossa ja kehräämme pellavia; rukki hyrisee, valkea räiskää ja me kertoilemme kauneimpia juttujamme, ja ken on kelpo poika, saa istua mukana kuuntelemassa. Vahinko, ettei teistä ole tullut paimenta, vuoriveli, niin mielelläni ottaisin teidätkin mukaani tupaistujaisiin."
"Se on todella vahinko", sanoi Ekkehard.
Seuraavana päivänä lähtivät paimenet karjoineen juhlasaatossa alas laaksoon toivotettuaan alpeille hyvää talviunta. Kun lähtijät olivat kadonneet synkkään männikköön ja heidän laulunsa ja karjankellojen kilkatus oli etäisyydestä kiirien viimein hälvennyt, astui Ekkehard takasin mökkiinsä. Hiljainen vuoristoelämä oli hänelle opettanut, että yksinäisyys on vain elämän koulu, mutta ei elämä itse, ja että se välttämättömästi turmeltuu arvottomaksi yksilöksi, ken tässä pahassa maailmassa vain joutilaana kulkee yhä omaan itseensä painuneena.
"Ei auta", sanoi hän itselleen, "minunkin on tästä lähdettävä taas laaksoloihin. Lumi pyryyttää liian kylmästi, ja minä olen liian nuori jäädäkseni tänne erakoksi."
"Hyvästi, ylväs Säntis, mun kelpo vartijain,
Hyvästi vihree alppi, sua muistaa mielen ain!
Sua kiitän antimistas, oi pyhä unhotus,
Ohi on vanha murhe ja mielen raskaus.
Kirkastui sydän täällä, siin kukat puhkesi,
Ja uuteen taistoon taasen mun mielen hehkuvi.
Uneksi nuorukainen, tul' inha tuskan yö,
Vaan alppein raittiudessa taas syttyi miehen työ!"
Hän sälytti vähät tavaransa matkalaukkuunsa. Kalleimpansa, Waltharin laulun, hän asetti huolellisesti verhottuna ylimmäksi; hymyily päilyi hänen huulillaan, kun hän näki vielä joitakuita tarve-esineitä seisovan ympärillään. Kallion kielekkeellä oli puoleksi tyhjentynyt mustetolppo; sen viskasi hän alas syvyyteen. Kolmikulmainen harppu nojasi kaihomielisenä luolan turvepenkkiä vastaan. "Sinä jääös tänne jälelle sulostuttamaan sen yksinäisiä hetkiä, joka tulee minun jälkeeni", virkkoi hän. "Mutta elä soi hänelle lienteitä ja hempeitä säveliä, muuten valukoon tippukivistä vettä kielille, niin että ne ruostuvat, ja jäätikköjen myrskyt puhaltakoon sisään, jotta ne katkeavat!
"Minä olen laulanut lauluni loppuun!"
Hän ripusti harpun naulaan seinälle.