Erakko-aikanaan hän oli veistänyt itselleen vahvan jousen, ja viini ja nuolia oli jälellä vielä Gottschalkin peruja; ne hän otti nyt mukaansa kelpo aseiksi. Näin varustettuna ja sudennahka hartioilla hän seisoi vielä hetkisen majansa ovella luoden pitkän, pitkän katseen onnellisen kesäasuntonsa ympäristöihin, yli rakkaiksi käyneitten huippujen ja alas Merialppijärven tummanvihreän männikön sisästä välkkyvään silmään. Hänestä eivät nämä paikat olleet koskaan näyttäneet niin kauneilta kuin nyt. Tikka, joka oli valinnut saman vuorenhalkeaman asunnokseen, lensi tuttavallisesti hänen olalleen ja hakkasi terävällä nokallaan häntä poskiin; sitte lehahti se mustanpunaisenkirjavassa loistossaan ylös siniseen ilmaan, aivan kuin viedäkseen korkealle Säntikselle sanoman Ekkehardin poislähdöstä.
Mutta Ekkehard nakkasi keihäänsä olalleen ja astui tuttua, huimaavan jyrkkää vuoripolkua alas. Ascherin kallioseinän luona hän vielä kerran pysähtyi, viittasi kädellään jäähyväiset erakkomajalleen ja päästi suustaan huhuilevan huudon, joka pani Kamorin ja korkean Kastenin soinnahtamaan ja kajahti vyöryen takaisin Maarwiesin kupeista ja eteni aina vuoriston kaukaisimpiin sopukoihin. "Sepä poika osaa!" virkkoi alhaalla laaksossa muuan kotiin palaava paimen toverilleen. "Melkein kuin vuohipaimen!" sanoi toinen samassa hetkessä, jolloin Ekkehard katosi kallioseinämän taa.
— — Nouseva päivä oli jo heittänyt muutamia säteitään vuorikirkkoon, joka surullisena kuin asukkaittensa jättämä linnunpesä katseli alas laaksoon. Mutta vuoriveli ei palannut milloinkaan takaisin.
Bodenjärven varsilla varustauduttiin viininkorjuuseen. Eräänä lempeänä syysiltana istui Hadwig rouva linnansa puistossa, uskollinen Praxedis vierellään. Kreikkalaisneidolla oli nyt murheelliset päivät. Hänen emäntänsä oli alakuloinen, tyytymätön ja tyly. Tänäänkään ei keskustelu tahtonut sujua. Se olikin ikävä muistopäivä.
"Tänään on siitä vuosi", virkahti Praxedis näennäisen välinpitämättömästi, "jolloin kulimme Bodenjärven yli puhuttelemaan Pyhää Gallusta". Herttuatar pysyi ääneti. "Sen jälkeen on paljon tapahtunut…" yritti Praxedis jatkaa, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen.
"Tiedättekö, valtiattareni, mitä ihmiset kertovat Ekkehardista?" kysyi hän hetken äänettömyyden jälkeen.
Herttuatar katsahti ylös. Hänen huulensa puristuivat yhteen. "Mitä he kertovat?" sanoi hän välinpitämättömästi. "Spazzo herra tapasi äskettäin Reichenaun apotin", kertoi Praxedis, "joka sanoi hänelle: 'Tiedättekö uutisia? Alpeille on onni tapahtunut, korkea Säntis kajahtelee harpun soitosta ja runoilijan liverryksistä, uusi Homeeros on pesinyt sille, ja jos hän vain tietäisi, missä luolissa runottaret asuntoa pitävät, niin voisi hän johtaa heidän tanssejaan kuin ennen muinoin cynthalainen Apollo.' Ja kun Spazzo herra päätään pudistaen vastasi: 'Mitä se minua liikuttaa?' — vastasi apotti: 'Se on teidän Ekkehardinne; Sankt Gallenin luostarista on huhu tuonut hänestä meille tämän sanoman.' Spazzo herra oli silloin nauraen sanonut siihen: 'Kuinka osaa se laulaa, joka ei osaa edes kertoakaan?'"
Herttuatar oli kavahtanut seisaalleen. "Vaikene!" lausui hän, "en tahdo siitä mitään kuulla". Praxedis tunsi hänen kätensä eleen ja lähti murheissaan tiehensä.
Mutta Hadwig rouvan sydän ajatteli toisin, kuin hänen suunsa puhui. Hän astui puutarhan rintanojan luo ja katseli kauvas Helveetsian vuorille päin. Hämärä oli laskeutunut, pitkiä, raskaita, teräksenharmaita pilvenliuskareita makasi liikkumattomina iltaruskon päällä, joka värisi ja lieskasi alakuloisesti niiden painon alla. Päivän viimeisen säteen kajastaessa lieventyivät hänenkin ajatuksensa. Hänen katseensa kiintyi kauvaksi korkeaan Säntikseen; — hänestä tuntui kuin näkisi hän näyn, kuin avautuisi taivas ja enkelit laskeutuisivat alas ilmojen halki kantaen tuttuun munkinkaapuun verhottua miestä, — ja mies oli kalpea ja kuollut, ja kirkas ja ihana sädekehä ympäröi autereista joukkoa…
Mutta Ekkehard ei vielä ollut kuollut. Hiljainen, sihisevä ääni säikähytti herttuattaren hänen mietteistään, hänen katseensa harhaili sitä kallionkielekettä kohti, josta vanki kerran oli laskenut alas — tumma haamu katosi varjoon, nuoli lensi Hadwig rouvan pään yli ja putosi hitaasti hänen jalkainsa juureen.