Hän nosti tuon merkillisen ampuma-aseen maasta ylös. Vihollisen käsi ei ollut lennättänyt sitä kaarelta; hienoja pergamenttiliuskoja oli kääritty sen pään ympärille, ja terä oli verhottu kukkaisvihkoon. Hän irroitti lehdet ja tunsi käsialan.

Se oli Waltharin laulu. Ensimmäiselle lehdelle oli kirjoitettu vaaleanpunaisella värillä: "Schwaabin herttuattarelle jäähyväistervehdys!" Ja sen alla oli apostoli Jaakobin lause: "Autuas on se mies, joka on koetuksen kestänyt!"

Silloin kallisti ylväs rouva päänsä ja itki katkerasti.

* * * * *

Tähän päättyy kertomuksemme.

Ekkehard kulki avaraan maailmaan; korkeata Twieliä ei hän enää koskaan nähnyt, eikä Sankt Galleriakaan. Hän tosin oli mietiskellyt palatako jälkimäiseen katuvaisena syntisenä, kun hän alpeilta laskeuduttuaan oli saapunut sen tuttujen muurien eteen. Mutta silloin hänelle oli muistunut mieleen vanhan alppimestarin sanat: "Ken kerran on ollut kauvan paimenena, se ei kernaasti enää rupea käskyläispojaksi" — ja hän kulki ohi. Myöhemmin on kuultu paljon saksilaisten keisarien hovissa eräästä Ekkehardista, joka oli ollut ylpeä, uhkamielinen ja itseensä sulkeutunut mies, yhdistäen hurskaaseen mielenlaatuun syvää ylenkatsetta maailmaa kohtaan, mutta elämänhaluinen ja tarmokas ja kaikkiin taitoihin perehtynyt. Hän oli keisarin kansleri ja hänen nuoren poikansa kasvattaja, ja hänen neuvonsa merkitsi paljon valtakunnan asioissa. Sanalla sanoen, kirjoittaa muuan historioitsija hänestä, hän tuntui aikalaisistaan heitä ylevämmältä henkilöltä, niin että yleisenä puheena oli, että hän vielä odotti itselleen kirkon korkeinta arvoa.

Keisarinna Adelheid osotti hänelle täydellistä kunnioitustaan. Hän
myöskin etusijassa sai aikaan, että ylimielistä tanskalaiskuningasta
Knuuttia kuritettiin asevoimalla. Meille on tietymätöntä, oliko tämä
Ekkehard sama, josta tässä kertomuksessa on puhuttu.

Toiset ovat myöskin väittäneet, että Sankt Gallenin luostarissa oli ollut useampia Ekkehard nimisiä miehiä, ja ettei Waltharin laulun kirjoittaja olisi sama henkilö, joka Hadwig rouvalle latinaa opetti. Mutta ken tarkkaan on seurannut tätä kertomusta, jonka nyt olemme onnellisesti loppuun saattaneet, tietää asian paremmin. —

Niiden muiden henkilöjen kohtaloista, joita kertomuksemme on osottanut lukijan silmäin eteen, ei ole paljoa ilmoittamista.

Herttuatar Hadwig ei enään mennyt miehelle ja saavutti hurskaassa leskisäädyssä eläen korkean ijän. Hän perusti myöhemmin vähäisen luostarin korkealle Twielille ja lahjoitti sille Alemanniassa olevat tiluksensa. Ekkehardista ei enää kukaan uskaltanut puhua hänen läsnäollessaan; mutta Waltharin laulua hän luki ahkeraan ja ammensi siitä alati uutta lohdutusta yksinäisyydessään: Reichenaun munkkien tosin todistamattoman lausunnon mukaan hän osasi sen miltei ulkoa.