Viiteselitykset:

[1] Paikkakunta Schwaabissa. Suomentajan muist.

[2] Sovitussakko (Wehrgeld) on keskiaikaisen rikosoikeuden mukaan — joka määräsi melkein kaikki rikokset ja loukkaukset sovitettavaksi rahalla —persoonalliseksi hyvitykseksi (Wette, fredum) ja häirityn rauhan sovittamiseksi ensin kansalle, myöhemmin maan hallitsijalle suoritettava sakkoraha. Vanhat kansanlait luettelevat myöskin kaikenlaisten eläinten kohdalta sovitussakkoja, jotka eläimen kuollessa tai vahingoittuessa sen omistaja sai periä. Jos vahinko oli enemmän sattuman aiheuttama, ei mitään rauhanrikkomista ollut tapahtunut, joten Spazzo herralle olisi käynyt jotenkin vaikeaksi pakottaa Fridingenin haltija korvaamaan susikoiransa tekemä tuhotyön.

[3] Kosioimisia Byzantiumin hovin ja Saksan ruhtinasten kesken tapahtui tähän aikaan sangen taajaan ja molemminpuolisesti. Usein lähetettiin saksalaisia piispoja tätä tarkoitusta varten Konstantinopoliin. Sankt Gallenin "Liber benedictiorum'issa" moititaan suuresti, että Saksan ylhäinen miesmaailma halveksien oman maan tyttäriä nouti itselleen vaimoja Italiasta ja Kreikasta. Mutta Saksan herrain mieltymyksen Byzantiumin naisiin käsittää hyvin lukiessaan niitä kuvauksia, mitä silminnäkijät ovat antaneet siitä uudesta hengestä ja niistä rakastettavista seuratavoista, jotka tulivat Saksan keisarihoviin Otto II:sen kreikkalaisen puolison Teofanon mukana. Yksinpä vakava skolastiko Gerbert, sittemmin paavi Sylvester II, antoi tunnustuksensa byzantilaisten naistapojen viehätykselle. "Kun minua kohtasivat nämä miellyttävät kasvot ja nämä sokraattiset keskustelut, unhotin kaikki murheeni, eikä minua enää surettanut ajatus poissiirtymisestäni."

[4] Rorschachia mainitaan keskiaikaisissa kirjoituksissa useasti läpikulkupaikkana Italiaan matkustettaessa. Sankt Gallenin luostarilla oli voutioikeus siihen.

[5] Konstanzin apottipiispan Salomo III:nnen suuri ensyklopeedinen teos (Glossae Salomonisi), joka sisältää 9:nnen vuosisadan loppupuoliskon koko tietovaraston.

[6] Sankt Gallenin luostari oli kuuluisa luostarisääntöjen ankarasta noudattamisesta ja jäsentensä hyveellisestä elämästä. Sen vuoksi pidettiin suurena kunniana tulla otetuksi sen jäseneksi "merkittynä veljenä" — fratres conscripti — jolloin tuli saamaan ansion hurskaudenharjoituksesta, itse siinä kuitenkaan mukana olematta. Useat tästä kunniasta maksoivatkin suuria summia. Vieläkin tallella olevan luettelon mukaan on "merkittyjen" joukossa ollut keisareja, Saksan, Englannin ja Ranskan kuninkaita, prinsessoja, kreivejä ja piispoja.

[7] Arkkienkeli Mikael oli keskiajalla monenlaisen taikauskon esineenä. Luultiin hänen vartioivan Isä Jumalan valtaistuinta, jopa toimittavan maanantaisin hänen edessään messuakin. Veronan piispa Rather innottelee saarnassaan de quadragesima ankarasti tällaisia raa'an aistillisia mielikuvitteluja vastaan.

[8] Wendelgard rouvan kaiho saada takaisin vankeudessa kituva puolisonsa meni täytäntöön hauskalla tavalla. Siitä kertoo Ekkehardin kronikka seuraavaa: Hän lähti erakkomajastansa aina kerran vuodessa Buchhorniin juhlallisesti viettämään kreivi Ulrikin muistoa. Kun hän tällöin kerran omakätisesti jakeli köyhille almuja, seisoi kerjäläisten joukossa muuan mies repaleisessa puvussa ja pahoin raadeltuna; tälle hän antoi puvun. Mutta kerjäläinenpä ei heittänytkään hänen kättänsä irti, vaan veti hänet syliinsä ja suuteli häntä koko ihmisjoukon nähden. Kun Wendelgard närkästyneenä sellaisesta hävyttömyydestä tahtoi kääntää selkänsä muukalaiselle ja jättää hänet palvelijainsa kuritettavaksi, näytti kerjäläinen hänelle erästä vanhaa arpea; ja kuin pitkästä unesta heräten huudahti kelpo rouva riemuiten: "Oi valtijaani, sinä kaikista ihmisistä minulle kallehin, ole tervehditty, herrani, ole tervehditty, sinä ainian minulle suloinen mies!" — ja vaimo lepäsi itkien miehensä sylissä.

[9] Pergamenttikääryjen. Suomentajan muist.