Pane miekkas vyölles, sinä sankari, ja kaunista itses
kunniallisesti.
Menesty sinun kauneudessas, kiiruhda sinun sanasi totuuden, siveyden
ja vanhurskauden tähden, niin sinun oikia kätes ihmeitä osottaa.
Terävät ovat sinun nuoles, että kansat lankeevat sinun etees maahan,
jotka sydämmestänsä kuninkaan viholliset ovat.
Jumala, sinun istuimes pysyy aina ja iankaikkisesti: sinun
valtakuntas valtikka on oikeuden valtikka.
Sinä rakastit oikeutta, ja vihasit jumalatonta menoa: sentähden, o
Jumala, on sinun Jumalas voidellut sinua iloöljyllä, enempi kuin
sinun osaveljes.
Kaikki sinun vaattees ovat sula Mirrham, Aloes ja Ketsia. Koska sinä
norsunluisesta majastas lähdet, niin he ilahuttavat sinun…"
Herttuatar näytti ymmärtävän näissä sanoissa hänelle tarkoitetun tervehdyksen; aivan kuin olisi hän itse puhutellut itseään psalmin sanoilla, kiinnitti hän silmänsä Ekkehardiin. Mutta tämä ei jäänyt apotilta huomaamatta; sen vuoksi hän antoi merkin keskeyttää lukeminen, ja psalmi jäi päättämättä, kun kaikki miehissä istuivat pöytään.
Mutta sitä ei Cralo herra voinut estää, että Hadwig käski innostuneen esilukijan istumaan vasemmalle puolelleen. Tämä sija olisi oikeastaan arvojärjestyksen mukaan tullut vanhalle dekaani Gozbertille; mutta tästä oli sitä odotellessaan jo kauvan tuntunut siltä, kuin olisi hän istunut tulisilla hiilillä, sillä hän oli kerran joutunut Hadwig rouvan Herrassa nukkuneen puolison kanssa karkeaan sanasotaan luostarin aarteiden ryöstämisen takia ja oli jo silloin kantanut herttuattarellekin kaunaa; — tuskin oli hän huomannut tämän aikomuksen, kun hän hyvillä mielin astui syrjään ja työnsi portinvartijan dekaanintuoliin. Ekkehardin vasemmalle puolelle tuli istumaan herttuattaren kamariherra Spazzo ja tämän viereen munkki Sindolt.
Ateria alkoi. Kyökkimestari, hyvin tietäen että vieraiden tullessa niukkaa luostariruokaa oli luvallista höystää, ei ollut tyytynytkään tavalliseen liskoherkkuun eikä muutenkaan ollut noudattanut apotti Hartmuth-vainajan ankarata ruokalistaa.
Tosin ilmestyi kyllä ensiksi höyryävä hirssipuuro, jolla se, ken tunnollisesti tahtoi pitää kiini benediktiinien ruokajärjestyksestä, sai itsensä kylläiseksi ravita; mutta vati seurasi vatia, mahtavan puurokupin sivulta ei puuttunut karhunpaisti, olipa ylemmässä kalalammikossa asuva majavakin saanut heittää henkensä illallisvieraiden iloksi; fasaaneja, peltokanoja, turturikyyhkysiä ja muita pienempiä lintuja seurasi ja kaloja määrätön valikoima, niin että lopulta jokaisella riistalajilla, sekä kahlaavalla että kävelevällä, lentävällä, uivalla ja ryömivällä, oli edustajansa luostarin ruokapöydässä.