Ja monikin veljistä taisteli silloin sydämmessään vaikeata taistelua, yksinpä Gozbertkin, dekaanivanhus… Hirssipuuroon oli hän kyllästynyt ja mahtavasti otsaansa rypistäen työntänyt edestään hirvenpaistin ja karhunreiden, aivan kuin olisi paha vihollinen niiden takana väijynyt; mutta kun kaunis, ruskeaksi paistunut teirenpaistikin asetettiin hänen läheisyyteensä, höyrysi siitä uneksivaa paistintuoksua hänen nenäänsä, ja tuoksun mukana tulivat hänen nuoruutensa seikkailut: miten hän itse neljä vuosikymmentä takaperin kierteli metsiä ja varhaisessa aamusumussa tavotteli kotkottavaa metsoa, ja miten häntä silloin oli kohdannut metsänvartijan soma tytär, ja… Kahdesti voitti hän vielä kätensä kiusauksen, mutta kolmannella kertaa hän ei enää jaksanut … teirenpuolikas makasi hänen edessään ja tuli kiiruusti syödyksi.
Spazzo herra oli hyväksyvästi nyökännyt päätään lautasten ja vatien moninaiselle paljoudelle; komea Reininlohi, kaloista kaikkein parhainta, oli nopeasti kadonnut hänen sormiensa kautta, ja kysyväisesti silmäili hän ympärilleen etsien juotavaa. Silloin toi Sindolt, hänen naapurinsa, esiin kiviruukun ja täytti siitä hänen metallisen pikarinsa, kilisti hänen kanssaan ja sanoi: "Luostarin kellarin jalointa lajia!" Spazzo herra yritti ottaa valtavan kulauksen, mutta silloin puistatti hänen ruumistaan kuin vilutaudissa, ja työntäen pikarin syrjään kirosi hän: "Sepä oli koko piru luostariveljeksi!" Ilkeä Sindolt oli nimittäin sekottanut hänelle karhunmarjoja karvaaseen omenaviiniin. Mutta kun kamariherra tahtoi palkita hänen vierasystävyyttään nyrkiniskulla, nouti hän lepytteeksi tummanpunaista Valtellineriä ison ruukullisen. Valtelliner on kelpo juoma, johon jo keisari Augustuskin oli upottanut surunsa Varuksen tappiosta; ja vähitellen leppyi Spazzo herra ja tyhjensi pikarinsa Churin piispan menestykseksi — jolta luostari oli viinin saanut — vaikkei häntä muuten lähemmin tuntenut, ja Sindolt piteli myöskin urhoollisesti puoliansa. "Mitä sanoo suojeluspyhimyksenne tuommoisesta juomisesta?" kysyi kamariherra.
"Pyhä Benediktus oli järkevä mies", sanoi Sindolt. "Sen vuoksi hän kirjoittikin lakiinsa: 'Vaikka kirjoitettu onkin, että viini ei ylipäätään ole mikään sovelias juoma munkeille, ei siitä nykyaikaan kuitenkaan saane ketään vakuutetuksi. Sen vuoksi, ja katsoen heikompien luonteiden vajavaisuuteen, määräämme kullekin puoli mittaa päivän osaksi. Mutta kenkään elköön juoko juopumukseen asti, sillä viini saattaa viisaimmankin horjahtamaan viisauden polulta'…"
"Hyvin sanottu!" sanoi Spazzo ja joi pikarinsa pohjaan.
"Mutta tiedättekö myöskin," kysyi Sindolt, "mitä niille veljille on säädetty, joiden seuduilla kasvaa vain vähän tai ei ollenkaan rypäleen mehua? Niiden on kiittäminen ja ylistäminen Jumalaa, eikä lainkaan nuristava."
"Sekin hyvin sanottu!" sanoi Spazzo ja tyhjensi uudelleen pikarinsa.
Tällä välin "koetti apotti parhain voimin keskustelullaan huvittaa korkeata orpanaansa. Aluksi veti hän Burkhard herran verrattomat ominaisuudet esiin. Mutta Hadwigin vastaukset olivat kuivia ja yksitavuisia. Siitä' huomasi apotti, että kaikella on aikansa, niin myöskin leskeksi jääneen vaimon rakkaudella miesvainajaansa kohtaan. Hän siis muutti puheenaihetta ja kysyi, missä määrin luostarin koulut olivat herttuatarta miellyttäneet.
"Minun käy sääli noita nuoria poikasia, joiden nuorella ijällään on niin paljon opittava. Eikö tämä ylenpalttinen oppi ole heille raskas kuorma, jonka te heidän hartioilleen sälytätte ja jota heidän koko elämän ikänsä on vaivaloisesti laahattava eteenpäin?"
"Sallikaa minun, jalo serkku," vastasi apotti, "ystävänänne ja veriheimolaisenanne huomauttaa teille, että enemmän punnitsisitte sanojanne! Tieteenharjoittaminen ei nuorelle ihmiselle ole mikään rasittava pakko, se on pikemminkin kuin mansikkarove; mitä enemmän hän siitä nauttii, sitä suuremmaksi käy hänen nälkänsä."
"Mutta mitä on pakanallisella Logica-taiteella tekemistä jumaluusopin kanssa?" kysyi Hadwig rouva.