"Oikeissa käsissä käyteltynä se on ase Jumalan kirkon suojelemiseksi," lausui apotti. "Sen tarjoamilla keinoilla ovat useat kerettiläiset taistelleet uskovaisia vastaan, nyt taistelemme me samoilla aseilla heitä vastaan; ja uskokaa minua, kaunis kreikka ja latina on paljon hienompi ase kuin oma maankielemme, joka taitavimmankin käden käyttelemänä on vain kömpelön nuijan veroinen."
"Ohoo," sanoi herttuatar, "onko meidän teiltä vielä opittava mikä hienoa on? Minä olen elänyt tähän asti puhumatta ollenkaan latinaa, herra serkkuni."
"Ei se teitä vahingoittaisikaan, vaikka oppisittekin sitä," sanoi apotti. "Ja kun latinankielen ensimmäiset sulosoinnut ovat virkistäneet korvianne, myönnätte kyllä, että saksalainen äidinkielemme on nuori karhu, joka ei opi seisomaan eikä kävelemään, jollei sitä klassillinen kieli nuoleksi. Sitäpaitsi opettaa vanhain roomalaisten suu meille viisautta; kysykää vaan vierustoveriltanne."
"Onko se totta?" kysyi Hadwig rouva Ekkehardilta, joka vaijeten oli kuunnellut edellistä keskustelua.
"Totisesti on se totta, korkea rouva!" sanoi tämä tulisesti, "niin että teidänkin olisi tarpeen oppia tätä viisautta."
Hadwig rouva uhkasi häntä sormellaan: "Oletteko sitte itse ammentaneet virkistystä vanhoista pergamenteistänne!"
"Virkistystä ja onnea!" lausui Ekkehard säkenöivin silmin. "Uskokaa minua, korkea rouva, kaikissa elämänkohdissa on hyvä etsiä klassikoilta neuvoa. Eikö Cicero opeta meitä maallisen viisauden sokkeloisilla poluilla vaeltamaan oikeata tietä? Emmekö Sallustiuksesta ja Liviuksesta ammenna kehotusta miehenmieleen ja urheuteen, Virgiliuksen lauluista aavistusta katoamattomasta kauneudesta? Raamattu on meille uskon johtotähti, mutta vanhat kirjailijat loistavat päämme päällä kajastuksena auringosta, joka laskettuaankin vielä lähettää virkistävän loisteensa ihmisten mieliin…"
Ekkehard oli puhunut innostuksella. Herttuatar ei ollut siitä päivästä alkaen, jolloin vanha herttua Burkhard pyysi hänen kättänsä, nähnyt yhtäkään ihmistä, jota jokin asia olisi innostuttanut. Hänellä itsellään oli ylevä henki, joka helposti omisti myöskin sille vieraita aineksia. Kreikkaa hän oli nuoruudessaan opetellut byzantilaisen kosinnan vuoksi. Latinaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista kunnioitusta, koska se oli hänelle vieras kieli. Tuntematon asia meissä aina herättää kunnioitusta, tuntemamme sitävastoin näyttäytyy meille oikeassa arvossaan, joka enimmiten on vähäisempi kuin mitä osasimme aavistaa. Myöskin Virgiliuksen nimeen yhtyy tarumaisuuden käsite…
Tällä hetkellä syntyi Hadwigin sydämmessä päätös oppia latinaa. Aikaa hänellä kyllä siihen oli. Ja kun vielä kerran oli katsahtanut naapuriinsa Ekkehardiin, tiesi hän myös, kenestä piti hänen opettajansa tulla…
Herkullinen jälkiruoka, johon kuului persikoita, melooneja ja kuivattuja viikunoita, oli nautittu. Toisista pöydistä kuuluva vilkas keskustelu todisti viiniruukun kiertelevän ahkerasti ympäri.