Kenenkään huomaamatta saapui Ekkehard luostarin luo, ja oli jo tullut vain muutamien askelten päähän siitä, kun vasta huomasi jykevätekoisen tornin esiholvineen, joiden kaaret oli rakennettu vaihetellen harmaista ja punaisista hietakivilohkareista, kohoavan mahtavana edessään.
Luostarin pihalla vallitsi äänettömyys. Suuri koira liehutti oudolle tulijalle häntäänsä; se ei haukkunut ketään kaapuun puettua henkilöä. Asukkaat kaikki oli hempeä syyspäivä houkutellut ulos.
Ekkehard astui portin vieressä olevaan holvattuun vierastupaan; sekin samatenkuin naapurina oleva portinvartijan kammio olivat tyhjät. Avoimia viiniammeita oli asetettu lattialle, monet jo täytetyt imelällä viinimehulla. Niiden takana oli seinän vierellä kivinen penkki. Ekkehard oli astunut aika reippaasti, ja raitis järvi-ilma oli väsyttänyt häntä; senpä vuoksi oli hänen päänsä käynyt raskaaksi; nojautuen sauvaansa oikasi hän itsensä penkille ja nukahti.
Tällöin astui hitain askelin joku tupaan: se oli kunnianarvoinen veli Rudimann, luostarin kellarimestari. Hän kantoi kiviruukkua oikeassa kädessään ja tuli virkansa puolesta tarkastamaan viinimehua. Maailmaan ja itseensä tyytyväisen miehen hymy lepäsi hänen huulillaan, ja hänen vatsansa oli iloisesti pyöristynyt; valkean esiliinan hän oli kääräissyt sen ympärille, ja arvokas avainkimppu kalisi hänen vasemmalla kupeellaan.
"Kellarimestariksi on valittava viisas ja kypsynyt mies, raitis eikä monien herkkujen ystävä, ei riitelijä eikä solvaaja, ei hidas eikä tuhlari, vaan Jumalaa pelkääväinen mies, joka sopii isäksi koko veljesjoukolle," määrätään benediktiinikunnan säännöissä; ja mikäli lihan heikkous tekee ihmiselle tämän kaiken mahdolliseksi, pyrki Rudimann yhdistämään sellaiset kellarimestarin ominaisuudet omassa persoonassaan. Tämän ohessa hänellä oli rangaistusten-toimeenpanijan ankara ammatti, ja jos joku veljistä oli tehnyt itsensä syypääksi rikokseen, joka ruoskimista ansaitsi, sitoi hän hänet paaluun, eikä voinut kenkään moittia häntä liiasta lempeydestä. Mutta että hän sen ohessa ilkeällä kielellään lausui ilkeitä ajatuksia ja huvitti apottia kantelemalla veljien päälle, se ei kuulunut enää hänen ammattiinsa, vaan teki hän sen vapaaehtoisesti ja omasta halusta.
Mutta tänään hän näytti varsin tyytyväiseltä ja iloiselta, ja siihen oli viininkorjuun siunaus syynä. Hän ammensi ruukullaan avoimesta viiniammeesta, piti viiniä akkunaa vasten ja hörppäsi arvostelevasti himmeätä nestettä. Nukkuvata vierasta hän ei huomannut.
"Myöskin tämä viini on makeaa," sanoi hän itsekseen, "ja kuitenkin on se kummun päivänvastaiselta rinteeltä. Kiitetty olkoon Herra, joka havaitsi palvelijainsa hädän tällä saarella ja niin monen laihan vuoden jälkeen soi lihavan ja happamuudesta vapaan!"
Tällä välin kulki ulkona oven ohi ylipiika Kerhildis, kantaen rypäleillä täytettyä sankoa viininpuristimeen.
"Kerhildis," kuiskutti kellarimestari hiljaa, "sinä uskollisin kaikista neitsyeistä, ota ruukkuni ja täytä se nuorella Wartbergin viinillä, jota on ylhäällä viininpuristimen luona, jotta vertailisin sitä tämän kanssa."
Kerhildis laski kannettavansa maahan ja nouti Rudimannille nuorta viiniä, katsellen veitikkamaisesti ylös hänen silmiinsä, sillä kellarimestari oli häntä päätä pitempi, ja sanoi: "Onneksi olkoon!"