Rudimann veti pitkän, hartaan ja vertailevan siemauksen, niin että nuori viini näytti sulavan hänen huulillaan kuin lumi päivänpaisteessa. "Järestään kaikki lajit tulevat tänä vuonna makeita ja hyviä," sanoi hän, ja hänen silmänsä kohosivat sisällistä liikutusta kuvastaen ruukusta; mutta että ne kiinnittyivät ylipiian loistaviin kasvoihin, se tuskin oli kellarimestarin syy, sillä olisihan tämä tällä välin jo voinut mennä tiehensä.
Sitte jatkoi Rudimann hartaudella: "Mutta teitä kun katselen, Kerhildis, tulee sydämmeni kahden verroin iloiseksi, sillä myöskin te kukoistatte kuin tämän-syksyinen luostariviini, ja teidän poskenne punoittavat kuin granaattiomenat, jotka poimijaa odottavat. Tulkaa ja iloitkaa minun kansani vuodentulon hyvyydestä, te uskollisin kaikista neitsyeistä!"
Ja kellarimestari kietoi käsivartensa tumman ylipiian vyötäisille; tämä ei suuria vastustellut — mitäpä syntiä on syksyllisessä suudelmassa? — ja olihan Rudimann jo kypsynyt mies, joka teki kohtuudella kaikki mihin ryhtyi, kuten kellarimestarin tulee.
Silloin heräsi penkillä nukkuva uinailustaan. Omituinen äännähdys, joka ei voinut tulla mistään muusta kuin oikeaan paikkaan painetusta kelpo suudelmasta, sattui hänen korvaansa; hän tirkisti ammeitten lomasta ja näki kellarimestarin puvun ja sillä parin heilahtavia palmikoita, jotka eivät suinkaan kuuluneet tähän pukuun… Ekkehard kavahti pystyyn ja kiihkeä närkästys valtasi hänet, sillä hän oli nuori ja kiihkoinen ja Sankt Gallenissa vallitsi ankara tapainpuhtaus; hän ei tähän asti ollut osannut uneksiakaan, että munkinkaapuun puettu mies suutelisi naista.
Hänen tukeva pähkinäpuinen sauvansa lepäsi vielä hänen käsivarrellaan; hän hypähti ammeiden takaa esiin ja suuntasi hyvintähdätyn iskun pitkin kellarimestarin selkää alkaen oikeasta olkapäästä aina vasempaan lanteeseen asti, niin että se istui hänen ruumiillaan kuin hyvin tehty takki, — ja ennenkun toinen ennätti tointua hämmästyksestään, seurasi vielä toinen ja kolmas yhtä mallikelpoinen lyönti … häneltä putosi kiviruukkunsa lattiaan palasiksi; Kerhildis juoksi näkymättömiin.
"Kananean ruukun nimessä!" huusi Rudimann, "mitä tämä on?" ja hän kääntyi hyökkääjään päin. Ensin katsoivat molemmat silmänräpäyksen toisiaan kasvoista kasvoihin.
"Vieraslahja se on," virkkoi Ekkehard äkäisesti, "jonka Pyhä Gallus lähettää Pyhälle Pirminiukselle!" ja hän kohotti uudelleen sauvaansa.
"Sitä minä arvelinkin," karjui kellarimestari, "senkin gallenilainen puu-omena! Hedelmistänne teidät tunnetaan: Maa karu, usko karu, miehet kaikista karuimmat! Odotappas vastalahjaani!"
Hän katseli ympärilleen mihin tarttua ja älysi nurkassa kookkaan varsiluudan; sillä varusti hän itsensä ja aikoi hyökätä rauhanhäiritsijän kimppuun.
Silloin kajahti portilta käskevä huuto: "Seis! Rauha olkoon kanssanne!" Ja toinen ääni kysyi vieraalla murteella: "Mikä Holofernes siellä on maasta kohonnut?"