KUUDES LUKU.
Moengal.
Samaan aikaan, jolloin Ekkehard luostarikirkossa toimitti pakollista hartautaan, oli Hadwig rouva noussut linnansa altaanille ja katsellut kauvan ulos — mutta ei ainakaan laskevaan aurinkoon päin. Se meni hänen takanaan, Schwarzwaldin tummain vuorten takana, levolleen. Mutta Hadwig katseli odottavaisesti alas järvelle ja sille polulle, joka rannalta johti ylös korkealle Twielille. Toivomansa asia ei näyttänyt käyvän toteen; kun alkoi hämärtää, palasi hän pahoilla mielin takaisin huoneisiinsa, kutsutti luokseen kamariherransa ja keskusteli kauvan hänen kanssaan…
Varhain seuraavan päivän aamulla seisoi Ekkehard jo luostarin portilla valmiina jatkamaan matkaansa. Myöskin apotti oli aikaisin jalkeilla aamukävelyllään luostarin puistossa. Tuomarin totinen ilme edelliseltä päivältä ei enää ollut nähtävänä hänen kasvoillaan. Ekkehardin ottaessa häneltä jäähyväiset nauraa kihersi apotti hänen korvaansa:
"Te onnen poika, joka saatte sellaiselle oppilaalle grammatiikkaa opettaa!"
Tämmöinen puhe vihlasi Ekkehardin sydäntä. Eräs vanha tarina palasi hänen mieleensä; — luostarinmuurienkin sisäpuolella on ilkeitä kieliä, jotka pitävät huolta, että jotkut jutut kiertävät suusta suuhun.
"Te varmaankin muistelette sitä aikaa, hurskas herrani," vastasi hän pilkallisesti, "jolloin opetitte dialektiikkaa nunna Clotildikselle."
Sen sanottuaan hän lähti alas alukseensa. Apotti olisi mieluummin syönyt aamiaisekseen annoksen karvasta pippuria, kuin kuullut tästä historiasta muistutettavan. "Onnea matkallenne!" huusi hän poislähtevälle.
Tästä lähtien olivat Ekkehardin ja Reichenaun luostariväen välit rikkoutuneet. Hän siitä vähät välitti ja jatkoi Ermatingenin lautturin veneessä iloisesti matkaansa järveä alaspäin.
Uneksien katseli hän veneestään etäiseen ilmaan. Järvi aaltoili läpikuultavan aamu-usvan sisässä, vasemmalla rannalla kohosivat Eginon erakkomajan Niederzellin solakat tornit, — tuolla ojentaa Reichenaun saari viimeistä suikeaa nientään, jonka nenässä pajupehkon sisästä katselee kivinen paalu; — mutta Ekkehardin katse tähysti sitä kaukaista tienoota kohti, jonne aluksen suunta kävi. Suurena, ylpeänä ja hilpeän kaaren tehden kohosi etäisen rannan kumpujen keskeltä kallioinen vuorenselänne taivasta kohden, kuten voimakashenkisen, ympäristöään ylevämmän miehen ajatus; aamuaurinko heitteli heleitä valojuovia sen kallioille ja rakennuksille. Kauvempana oikealla kohosi matalampia samanmuotoisia kunnaita, jotka olivat kuin mahtavamman lähettämiä etuvartioita.