"Hohentwiel!" sanoi lautturi Ekkehardille. Tämä ei ollut matkansa päätä vielä koskaan nähnyt, mutta kulettajansa mainitsemattakin olisi hän sen tuntenut. Tuollaisen piti sen vuoren olla, jonka herttuatar oli valinnut asuinsijakseen! Ekkehardin mieli kävi vakavaksi. Vuorten rajat piirteet, laajat alat taivasta ja vettä, suurisuuntaiset maisemat vaikuttavat aina vakavuutta mieleen; ainoastaan ihmisten puuhat tuottavat hymyn katsojan huulille. Hän ajatteli apostoli Johannesta, miten tämä oli purjehtinut Patmon kalliosaarta kohden, missä hänelle avautui ilmestys…
Lautturi veteli airoillaan voimakkaasti eteenpäin. Jo olivat he lähellä sitä niemekettä, jolla Radolfszell ja sen ympärillä olevat harvat asumukset sijaitsevat, kun näkyviin tuli merkillinen alus. Se oli ontto puunrunko, päältä kokonaan peitetty vihreillä lehvillä ja kaisloilla, eikä ollut soutajaa eikä perämiestä siinä näkyvissä. Tuuli tuuditteli sitä rannan kahilikkoon päin.
Ekkehard käski lautturin tavottamaan tämän omituisen aluksen; tämä työnsi aironsa keskelle vihreää katosta.
"Rutto ja pitaali teidän luihinne!" kirosi syvä ääni ontelosta, "oleum et operam perdidi, siinä meni hukkaan hyvät humalat! Hanhet ja sorsat vei piru!"
Joukko vesilintuja lehahti läheisyydessä kimakasti kirahtaen lentoon maalle päin ja vahvisti siten kiroojan sanojen totuuden.
Mutta ruuhen lehväkatto narisi pahaa ennustavasti ja esiin tulivat ensin ruskettuneet ja ryppyiset kasvot, sitte vaalistuneeseen, polvien kohdalta taitamattomasti lyhennettyyn munkinkaapuun puettu ruumis; vyössä oli ilmiöllä rukousnauhan asemasta nuoliviini, ja jännitetty jousi makasi ruuhen kokassa.
"Rutto ja pitaali —" alotti ruuhessa olija uudelleen, mutta älyttyään Ekkehardin tonsurin ja benediktiläispuvun muutti hän säveltä: "Hohoo! Salve confrater! Pyhän Armaghin Patrikin parran nimessä, jos olisitte säästäneet sukkeluuttanne vielä neljänneksen tuntia, niin olisin voinut kutsua teidät kelpo palalle vesilinnunpaistia!" Liikutettuna tirkisteli hän matkaansa lentävän sorsaparven jälkeen.
Mutta Ekkehard heristi hymyillen sormeaan: "Ne clericus venationi incumbat! Elköön kukaan Herran voidelluista harjoittako metsästystä!"
"Kamariviisautta!" morkkasi toinen, "ei kelpaa meillä järven tässä päässä! Oletteko ehkä lähetetty pitämään kirkontarkastusta Radolfszellin pastorin luona?"
"Radolfszellin pastorinko?" kysyi Ekkehard. "Onko se ehkä veli Marcellus, joka seisoo edessäni?" Hän vilkaisi linnustajan oikeaan käsivarteen, jolta kaapunhiha oli siirtynyt syrjään; karkein piirtein oli siihen syövytetty käärmeen kiertämä vapahtajankuva ja sen päälle kirjoitus Christus Vindex.