"Veli Marcellus?" nauroi puhuteltu ja sipaisi kädellään otsaansa, "fuimus Troes; tervetulon Moengalin seurakuntaan!"
Hän astui ruuhestaan Ekkehardin alukseen. "Pyhä Gallus eläköön!" sanoi hän suudellen häntä poskille ja otsalle. "Laskekaamme maihin, te olette vieraani ilman sorsiakin."
"Teitä olen toisellaiseksi kuvitellut," sanoi Ekkehard. Eikä se ihme ollutkaan.
Mikään ei auta paremmin saamaan väärää kuvaa jostakin ihmisestä, kuin saapuminen hänen jälkeensä paikkaan, jossa hän aikoinaan on vaikuttanut; harvojen yksityisten piirteiden näkeminen hänen toiminnastaan, ja käsityksen luominen poismenneestä jälkeenjääneiden puheiden nojalla. Ihmisen syvimmät ja ominaisimmat piirteet jäävät enimmäkseen muilta huomaamatta, ja vaikka ne olisivatkin kaikkien nähtävinä, katoavat ne jälkimaineesta kokonaan. Ekkehardin tullessa luostariin oli veli Marcellus jo ennättänyt lähteä autioon Radolfszellin pappilaan kirkkoherraksi. Jotkut sirosti kirjoitetut aikakirjat, Ciceron kirja "Velvollisuuksista" ja latinankielinen Priscianus iiriläisellä tekstillä rivien välissä, säilyttivät siellä hänen muistoaan. Suuresti kunnioitettuna eli hänen nimensä vielä sisemmässä luostarikoulussa, jonka kunnollisimpia ja elämältään nuhteettomimpia opettajia hän oli ollut. Mutta sitte oli hänen muistonsa sammunut Sankt Gallenissa. Sen vuoksi olikin Ekkehard linnustajan asemesta luullut näkevänsä totisen, laihan ja kalpeakasvoisen oppineen.
Radolfszellin ranta oli pian saavutettu; ohut, ainoastaan yhdeltä puolen leimattu hopearaha tyydytti lautturin vähäiset vaatimukset. He astuivat maalle. Muutamia harvoja taloja ja vaatimattomia kalastajamajoja ympäröi hautakappelia, joka kätkee P. Radoltin luut.
"Nyt olemme Moengalin pappilassa," lausui vanhus, "käykää vain sisään. Te ette kai Konstanzin piispalle antane sellaista esitystä taloudestani kuin se Rheinaun dekaani, joka väitti olleensa pakotettu näkemään luonani ruukkuja ja juomasarvia niin kookkaita, että niiden vertaisia kaikkina aikakausina on vihattu".[14]
He astuivat sisään laudoilla vuorattuun tupaan. Peuran- ja puhvelinsarvia riippui sisäänkäytävän päällä, metsästyskeihäitä, ansoja ja muita pyydyksiä oli sirotettu hauskaan epäjärjestykseen seinille, sopessa olevaan ylösalaisin käännettyyn tynnyriin nojautui tuttavallisesti haarukkamalja; jollei se olisi ollut pastorin asunto, olisi siinä hyvästi voinut elää keisarillisen jahtialueen metsänvartija.
Ei kestänyt kauvaa, ennenkun tammisella pöydällä seisoi ruukullinen hapanta viiniä, ja myöskin leipää ja voita myönsi ruoka-aitta. Sitte tuli pastori takaisin keittiöstä, piteli helmaansa yläällä kuin täyteen ahdattua esiliinaa ja pudotti kokonaisen raesateen savustettuja siikoja vieraansa eteen. "Heu! quod anseres fugasti antvogelosque et horotumblum! Voi, ettäs minulta villihanhet säikytit ja sorsat ynnä ruovonpäristäjät!" sanoi hän senaikaisella kamalalla munkkilatinalla. "Mutta kun on valittava siian ja tyhjän välillä, niin aina toki ottaa edellisen."
Saman veljeskunnan jäsenet hyvästyvät pian toisiinsa. Vilkas keskustelu syntyi aterian aikana. Mutta vanhuksella oli enemmän kyseltävää kuin mihin Ekkehard voi vastata; niin monesta vanhasta toverista ei ollut muuta kerrostavaa, kuin että hänen arkkunsa oli laskettu alas toisten viereen, ja risti seinällä ja lause kuolleitten kirjossa vain ilmoitti, että hänkin oli elänyt; — niitten juttujen, kaskujen ja luostarikiistain sijaan, joista kolmekymmentä vuotta sitte oli kerrottu, oli tullut uusia, ja mitä sen jälkeen oli tapahtunut, se oli vanhuksesta yhdentekevää. Ainoastaan kun Ekkehard kertoi matkansa päämäärästä ja tarkoituksesta, huusi hän: "Ohoo, confrater, te olette minulle saarnannut jahtia vastaan, ja nyt menette itse oikein jaloa riistaa pyytämään!"
Mutta Ekkehard johti puheen toisaalle. "Ettekö vielä koskaan ole ikävöinyt takaisin luostarin ja tieteen hiljaisuuteen?" kysyi hän.