Silloin leimahti vanhan pastorin silmä: "Vaivasiko Catilinaa ikävä Rooman senaatin puupenkeille, sittekun hänestä oli sanottu: 'Excessit, evasit, erupit?' Nuori veri ei ymmärrä sitä. Egyptin lihapadoilleko?! Ille terrarum mihi præter omnes … sanoi koira tallista, jossa oli seitsemän vuotta maannut."
"En teitä ollenkaan ymmärrä," sanoi Ekkehard. "Mikä mielenne niin muutti?" Hän vilkaisi metsästysesineihin.
"Aika —," vastasi pastori ja koputti siikaansa mureaksi tammipöytään, "aika ja kasvava tietoisuus. Mutta siitä teidän ei tarvitse apotillenne mitään virkkaa. Olen minäkin kerran ollut nuorukainen kuten te nyt; Irlanti synnyttää hurskasta väkeä, se kyllä tässä maassa tiedetään. Eheu, miten olinkaan viaton mieleltäni, kun enoni Markuksen kanssa palasin pyhiinvaellusmatkalta Roomaan. Olisittepa silloin nähnyt nuoren Moengalin; koko maailma ei ollut hänestä kiiskinkään arvoinen, mutta virsien veisaaminen ja hengellisten asiain harjoittaminen sitävastoin hänen virkistyksensä. Silloin ratsastimme kerran Galluksen luostariin — pyhän maamiehensä kunniaksi kelpo irlantilainen kyllä tekee parin peninkulman kierroksen, — mutta minä jäin sinne kokonaan olemaan. Vaatteet, kirjat, rahat ja tiedot, koko ihminen tuli luostarin omaksi, ja iiriIäisestä Moengalista tehtiin veli Marcellus ja hän heitti enonsa kullan ja hopean ulos akkunasta, jotta silta hänen ja maailman välillä tyyten katkaistaisiin. Ne olivat ihania vuosia, sen sanon teille, silloin valvoin ja rukoilin ja opiskelin oikein sydämmenhalulla.
"Mutta paljo istuminen on ihmiselle haitallista, ja paljo tietäminen tuo liikaa puuhaa. Monet illat istuin miettien kuin etana ja väittelin kuin harakka; mikään ei ollut minulle selviämätöntä: missä oli haudattuna Johannes Kastajan pää, ja millä kielellä käärme oli puhutellut Aadamia —, kaikki oli minulla selvänä; se seikka vain ei ollut mieleeni juolahtanut, että ihminen on luilla ja lihalla ja verellä varustettuna tullut maailmaan. Hohoo, confrater, silloin tuli minulle vaikeita hetkiä, jotka teiltä säästykööt? Pää kävi minulla raskaaksi, kädet levottomiksi, kirjoituspöydän ääressä en viihtynyt, kirkossa en voinut polvistua… Pois! soivat äänet korvissani, pois vain ja kauvas täältä! Vanhalle Thietolle sanoin kerran tehneeni keksinnön. Minkä sitte? Sen, että muuriemme ulkopuolella oli raitista ilmaa… Silloin he kielsivät minulta kokonaan ulospääsön, mutta monena yönä nousin salaa kellotorniin ja katselin kaukaisuuteen ja kadehdin lepakoita, jotka lensivät petäjikön yli… Veli, semmoista vastaan ei auta paasto eivätkä rukoukset; mikä ihmisessä salaa kiehuu, sen täytyy päästä ulos.
"Edellinen apotti huomasi tämän ja lähetti armollisesti minut tänne vuoden lomalle, mutta veli Marcellusta ei koskaan kuulunut takaisin. Kun otsani hiessä kaasin tammen ja siitä ruuheni koversin ja muuttolintuja ilmasta karistelin alas, selvisi minulle mitä terveenä olo oikeastaan merkitsee: kalastaminen ja metsästäminen karkottavat ihmiseltä turhat huolet; ja niinpä olen nyt kolme vuosikymmentä ollut täällä Radolfszellissä, rusticitate quodam imbutus, tavoiltani jonkun verran raaistuen, mitäpä sitä kieltää! Minä olen kuin pelikaani korvessa, ja kuin huuhkaja, joka raunioihin pesänsä rakentaa, käyttääkseni psalmistan sanoja, mutta terve olen ja vahva, eikä Moengal-vanhus vielä kotvaan aikaan aijo käydä mykäksi mieheksi; ja tiedänpä olevani turvattu ainakin yhtä onnettomuutta vastaan…"
"Mitä onnettomuutta tarkoitatte?" kysyi Ekkehard.
"Sitä, että Pyhä Pietari ei minua ainakaan tule taivaan portilla kolauttamaan avaimillaan otsaan ja sanomaan: 'Ulos, sinä hyödyttömän ja tyhjän filosofian harjoittaja!'"
Ekkehard ei sen enempää halunnut kuulla Moengalin sydämmenpurkauksia. "Teillä varmaankin on vaivaloinen työ sielujen hoidossa", lausui hän, "paljon lienee täällä paatuneita sydämmiä, pakanuutta ja kerettiläisyyttä…"
"Tuollainen puhe kuuluu joltakin", sanoi vanhus, "piispojen ja keisarillisten neuvosten suussa; tuomiokapitulien ja synoodien päätöksissä se tuntuu vallan kamalalta, kun ne leimaavat kansan luulon pakanalliseksi harhauskoksi ja uhkaavat sitä kirkkorangaistuksilla. Mutta täällä vanhastaan luullaan puissa ja virroissa ja vuorten korkeuksissa Jumala tuttavan. Jokaisella pitää maailmassa olla oma ilmestyksensä, hegaulaiset etsivät sitä ulkoa luonnosta… Sitä käy silloinkin ajatteleminen läsnäolevaksi, kun ihminen aamuvarhain seisoo nurmikolla ja aurinko nousee hänen ylitsensä…
"Sen vuoksi he tulevatkin herranpäivinä tänne minun luokseni ja yhtyvät kanssani messuun, ja jollei luostarin lähettiläät kiristäisi niin monia sakkokillinkejä heidän kukkaroistaaan, kääntyisivät he vielä suuremmalla halulla evankeliumin puoleen. —