"Maljanne, confrater! Myöntäkää, että raitis ilma…"
"Sallikaa minun", sanoi Ekkehard kääntäen taitavasti keskustelun suuntaa, "juoda veli Marcelluksen, luostarikoulun opettajan, Prisciatiuksen iirinkielelle kääntäjän terveydeksi."
"Menköön!" nauroi Moengal. "Mutta mitä käännökseeni tulee, on siinä koira haudattuna".[15]
Mutta Ekkehardissa paloi kiihkeä halu päästä korkealle Twielilleen. Harva on aivan päämääränsä edessä pitänyt pitkää lepohetkeä. "Vuori seisoo tukevasti maassa", sanoi Moengal, "ei se teiltä karkuun lähde."
Mutta Moengalin viini ja hänen oppinsa raittiin ilman hyödyllisyydestä voi sitä, jonka piti mennä tapaamaan herttuatarta, varsin heikosti pidättää. Hän otti isännältään jäähyväiset.
"Minä seuraan teitä aina seurakuntani rajalle", sanoi pastori, "tänään voitte vielä kulkea kupeellani pukuni kehnoutta säikkymättä; mutta kun istutte tuolla ylhäällä vuorenhuipulla, olette mielestänne kirkastunut ja teistä tulee ylhäinen herra; ja jos joskus Hadwig rouvan sivulla ratsastatte Radolfszelliin ja Moengal vanhus seisoo majansa ovella, saa hän armollisen kädenliikkeen almukseen — sellaista on maailman meno! Kun murokas kasvaa isoksi, tulee siitä siika, ja se syö pienempiä sukulaisiaan."
"Niin ette saa sanoa!" huudahti Ekkehard suudellen iiriläistä munkkiveljestään.
Sitte he lähtivät yhdessä matkaan, ja pastori otti ansansa mukaan virittääkseen ne palatessaan metsälintujen varalle. Kulettavana oli pitkä polku petäjikön halki, pitkä ja hiljainen.
Kun metsä viimein harveni, seisoi vastassa tummana jättiläisenä ylhä Twiel, heittäen suuren varjonsa tulevia vastaan. Mutta Moengal tähysteli terävällä silmällään polkua pitkin metsänloppuun päin. "Seurakunnassani liikkuu monenlaista väkeä", virkkoi hän.
He eivät olleet monta askelta ottaneet, kun Moengal tarttui matkakumppaninsa käsivarteen, asetti hänet mieleiseensä suuntaan ja osottaen eteenpäin sanoi: "Nuo ovat yhtä vähän villihanhia kuin muitakaan metsän eläimiä!"