"Seuratkaa minua", huusi pastori, "maturate fugam!" Hän heitti ansansa tielle ja tahtoi vetää Ekkehardia mukanaan tienoheen. Mutta tämäpä ei kääntynytkään. Silloin syöksähti Moengal yksinään pensaikkoon, jonka okaat viilsivät hänen pukuunsa joitakuita uusia reikiä entisten lisäksi; hän tempautui irti ja katosi kauriin hypyin tiheään viidakkoon. Hän tunsi tämän maanäären häikäilemättömät tavat.
"Hän se on!" huusi etummaisin ratsumiehistä. Silloin hyppäsivät kaikki kolme ratsuiltaan heitä ylväästi tähystävää Ekkehardia vastaan.
"Mitä te tahdotte?" — ei mitään vastausta. Hän tarttui krusifiksiin, joka riippui hänen vyössänsä. "Ristiinnaulitun nimessä!…" yritti hän manata, mutta jo paiskattiin hänet maahan, kovat kourat pitelivät häntä kiini, nuora kiedottiin hänen käsiensä ympäri ja pian olivat ne sidotut hänen selkänsä taa; valkea side peitti hänen silmänsä niin tiukasti, että kaikki kävi hänelle pimeäksi. "Eteenpäin!" karjaistiin. Hetken hämmästys horjutti hänen polviaan ja hän astui epävarmoin askelin; silloin he nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä jonkun matkaa. Metsänreunassa odotti neljä miestä kantotuoli mukanaan; siihen viskattiin sidottu, ja niin kävi kulku edelleen tasankoa pitkin. Kavionkopinasta sivullaan huomasi Ekkehard ratsastajien seuraavan saalistaan.
Mutta Moengalin paetessa metsän halki hyppelivät tiaiset iloisesti oksilla ja rastaanlaulua helkähteli hänen ympärillään, niin että hän aivan unhotti äsken uhanneen vaaran, ja häntä vain syvästi harmitti se seikka, että oli lennättänyt ansat luotaan.
Ja kun vielä peltokana tuli siihen lisäksi huutaen "kvakkaraataan", oli se hänestä jo liian hävytöntä, ja hän palasi takaisin hyökkäyspaikalle. Siellä oli hiljaista, juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kaukana hän näki vilauksen poistuvista ratsumiehistä. Heidän kypäränsä välkkyivät päivänpaisteessa.
"Ensimmäiset tulevat usein viimeisiksi", virkkoi hän puistaen päätään ja kokoili ansansa yhteen. "Ruhtinattaren saliin hän ajatteli mennä, ja vankeuteen häntä nyt viedään. Pyhä Gallus, rukoile puolestamme!"
Sen enempää ei Moengal tällä asialla päätänsä vaivannut. Sellaiset väkivallan teot kukoistivat tähän aikaan yhtä taajassa kuin esikot keväisellä nurmella.
Uipa kerran kala Bodenjärven pohjasyvyyksissä; se ei voinut käsittää, mikä mustan sukeltajalinnun johti alas sen asuma-aloille; linnun nokassa se liiti yhä ylemmäksi, vetten ja ilmojen halki, ja yhä oli tämä hänelle arvoitus. Niin makasi Ekkehardkin kantotuolissaan sidottuna ja vangittuna; ja mitä enemmän hän mietti kohtalonsa ikävää käännettä, sitä sekavammaksi se hänelle kävi.
Hitaasti syntyi hänessä viimein se ajatus, että Hegaussa ehkä asui joku noiden kamariherrain ystävistä tai veriheimolaisista, joka nyt kostaisi P. Galluksen viattomalle opetuslapselle luostarin entisen apotin Salomo piispan ilkityön hänen heimolaisiansa kohtaan. Siinä tapauksessa voi Ekkehard valmistautua odottamaan mitä pahinta, sillä siihen aikaan ei papillinen tonsuri eikä hengellinen puku suinkaan aina pidättänyt kostajaa silpomasta uhriltaan kädet tai puhkaisemasta hänen silmänsä.
Hän jo ajatteli kuolemaa. Omatuntonsa ei häntä mistään syyttänyt eikä kuolema siis pelottanut häntä; mutta syvältä hänen sydämmensä pohjasta kaikui hiljainen kysymys: "Miksi ei vasta vuoden päästä, sittekun ensin olisin laskenut jalkani korkealle Twielille?" —