Nyt astuivat kantotuolin kantajat hitain askelin: he mahtoivat kulkea vuorta ylöspäin. "Minnekähän tämän maan kotkanpesistä he minut hinaavatkaan?" — Puolisen tuntia lienee kestänyt tällaista kulkua; sitte löivät hevosten kaviot johonkin onttoon ja kopisevaan, aivan kuin puiseen siltaan. Vielä oli kaikki hiljaista, ei kuulunut torninvartijan huutoa —, mutta ratkaisu ei kuitenkaan voinut olla kaukana. Silloin heräsi Ekkehardissa väkevä luottamus Jumalaan; hänen mieleensä muistuivat psalmistan sanat: "Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, joka on sangen sovelias apu tuskissa. Sentähden me emme pelkää, jos vielä maailma hukkuis, ja vuoret keskelle merta vajoisivat; vaikka vielä meri pauhais ja lainehtis, niin että siitä pauhinasta vuoret kukistuisivat, Sela!"
Jo kulettiin toisenkin sillan ylitse. Muuan portti avautui naristen matkueen edessä, ja kantotuoli pysähtyi. Silloin nostivat ratsastajat vankinsa ulos, hänen jalkansa koskettivat maata: se kasvoi ruohoa; — kuiskeen kohina kohtasi hänen korviaan, kuin olisi läheisyyteen kokoutunut paljon kansaa, ja nuora irroitettiin hänen kättensä ympäriltä. "Ottakaa side silmiltänne!" sanoi eräs hänen seuraajistansa. Hän teki niin… Sydän, elä halkea riemusta! Hän seisoi Hohentwielin linnanpihalla… Iloisesti kohisivat päitten päällä vanhojen lehmuksien lehvät; teltan-tapainen matto oli viritetty niiden välille, muratin- ja viininlehdistä oli sidottu seppeleitä ja köynnöksiä; linnan asukkaat seisoivat tiheänä ryhmänä ympärillä, ja kivisellä penkillä istui herttuatar, purppurainen ruhtinaan vaippa hartioillaan ja lempeä hymy jyrkkiä piirteitä kaunistaen… Nyt nousi tuo ihana vartalo istualtaan; herttuatar astui Ekkehardia vastaan lausuen: "Tervetullut Hadwigin linnarauhaan!" Ekkehard tuskin enää tiesi mitä hänelle tapahtui… Hän yritti langeta polvilleen, mutta armollisesti herttuatar nosti hänet jaloilleen sekä viittasi luokseen kamariherra Spazzoa. Tämä heitti yltään harmajan ratsurinvaippansa, astui Ekkehardin luo ja syleillen häntä, kuin vanhaa tuttavaa ainakin, lausui: "Valtiattaremme nimessä, ottakaa vastaan rauhansuutelo!"
Ekkehardin aivojen läpi lennähti pikainen ajatus: "Onkohan tarkoitus tässä tehdä pilaa minun kanssani?" Mutta herttuatar huusi hänelle nauraen:
"Teille maksetaan samalla rahalla. Koska kolme päivää takaperin sallitte Schwaabin herttuattaren saapua luostariinne vain kannettuna, vaatii oikeus ja kohtuus, että myöskin hänen väkensä kantaa Sankt Gallenin miehen hänen kynnyksensä yli."
Ja Spazzo herra pudisti vielä kerran hänen kättään sanoen: "Mitäpä tuosta sen enempää; meillä oli ankara käsky tehdä niin!" — Hän oli ensin johtanut hyökkäystä ja sai nyt panna toimeen sydämmellisen vastaanoton; kummankin tehtävän hän suoritti yhtä tärkeän näköisenä, sillä kamariherran on oltava taitava mies ja osattava sovittaa vastakkaisetkin asiat keskenään mukiinmeneviksi.
Ekkehard hymyili. "Jos se kerran pilaa oli", sanoi hän, "niin suorititte sen sangen vakavalla tavalla." Tällöin hän ajatteli, miten muuan ratsastajista häntä kantotuoliin sysätessään oli iskenyt vaskipäisellä keihäällään häntä kovin tuntuvasti kylkeen. Tämä tosin ei enää kuulunut herttuattaren antamaan tehtävään, mutta puheena oleva nihti oli aikoinaan ollessaan kamariherran veljenpojan Luitfriedin palveluksessa ollut mukana vierittämässä Salomo piispaa alas hevosen selästä ja tällöin saanut sen hairahduttavan luulon, että yleensä hengellisiä herroja hevosen selästä vierittäessä on välttämätöntä antaa niille tukeva nyrkinisku, potku tai työnti keihäällä kylkeen.
Nyt johdatti Hadwig rouva vieraansa kädestä kiini pitäen linnanpihan poikki ja näytti hänelle ylävän asumuksensa ja uljaan näköalan alpeille ja Bodenjärvelle päin; ja linnan väki — yksin äskeiset vangitsijatkin — pyysivät hänen siunaustaan, ja hän siunasi heidät kaikki.
Sitte saattoi herttuatar hänet ovelle saakka. Häntä odotti kylpy ja puhtaat vaatteet. Hadwig käski hänen puhdistaa itsensä ja levätä matkan vaivoista. Ekkehard tekikin sen kernaasti ja hilpeällä mielellä, kuten ainakin helposti läväistyn vaaran jälkeen…
Mutta tätä seuraavana yönä tapahtui Sankt Gallenissa sellainen kumma, että torninvartija Romeias ilman vähintäkään aihetta karkasi ylös makuusijaltaan ja puhalsi äkäisesti torveensa, niin että koirat luostarinpihalla yhtyivät metelinpitoon ja kaikki veljet kavahtivat ylös sijoiltaan ja juoksivat yhteen, eikä kuitenkaan ollut portin ulkopuolella ketäkään sisäänpääsyä anovaa. Apotti laski syyn tästä pahojen henkivoimien vaikutukselle, mutta antoi sen ohessa vähentää Romeiaan viiniannoksen viikon aikana puolella; tähän toimenpiteeseen ei kuitenkaan olisi ollut vähintäkään aihetta, sillä syy portinvartijan merkilliseen käytökseen oli vallan toinen…