Virgilius korkealla Twielillä.
Jolta kerran siirtymisensä uuteen asuinpaikkaan on onnellisesti suoriutunut, sille on uuden ympäristön kodikkaaksi järjestäminen hauska ja miellyttävä tehtävä.
Eikä olekkaan vallan yhdentekevää, minkälaisessa tuvassa ja ympäristössä asuu; ja kenen akkunat ovat maantielle päin, jolla kuormavaunuja kolisten kulkee kumpaankin suuntaan, sen mieleen varmaan johtuu enemmän harmaita ja ummehtuneita aatoksia kuin vilkkaita ja värikkäitä.
Tästä ei Ekkehardin kuitenkaan tarvinnut surua pitää, sillä Twielin herttuanlinna oli yksinäinen, korkea ja avarien ilmojen kaartama asuinpaikka, — mutta vallan tyytyväinen hän ei kuitenkaan ollut, kun Hadwig rouva seuraavana päivänä vei hänet hänen uuteen suojaansa.
Se oli suuri, ilmainen huone, varustettu pylvästen kahtia jakamilla pyörökaariakkunoilla ja sijaitsi saman käytävän varrella kuin herttuattarenkin sali ja asuinhuoneet. Jälelle jätetystä luostarikammiosta mukaanotettu vaikutelma ei sentään yhdessä yössä vaalene. Ja Ekkehard ajatteli, miten häntä mietiskelyissään luultavasti usein tulisi häiritsemään oven takaa kuuluva haarniskoidun jalan töminä ja kannusten kilinä tai ohikulkevien palvelijattarien hiljainen kahina, taikkapa saattaisi hän itsekin, linnan ylväs valtiatar, kulkea hänen ovensa ohi… Ujostelematta hän kääntyi Hadwig rouvan puoleen sanoen: "Minulla olisi teiltä jotakin pyydettävää, korkea rouva!"
"Puhukaa!" vastasi tämä lempeästi.
"Ettekö tahtoisi määrätä minulle jotakin kaukana sijaitsevaa huonepahaista, — jos se olisi jossakin vinnillä tai vartijatornissa, niin sen parempi. Tieteen niinkuin rukouksenkin harjoitus vaatii yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; tunnettehan luostarin tavat."
Silloin syntyi pieni ryppy Hadwig rouvan otsalle, — pilveksi liian pieni, mieluummin pienoinen pilvenripsi. "Te kai haluatte usein saada olla aivan yksinänne?" kysyi hän ivallisesti. "Miksi ette sitte jäänyt Sankt Galleniin?"
Ekkehard kumarsi, mutta ei vastannut mitään. "Odottakaapas", huudahti Hadwig, "teidän on saatava sellainen huone! Te saatte sen suojan, jossa kappalaisemme Vincentius asui aina autuaaseen loppuunsa asti; hänelläkin oli samallainen haukkalinnun maku ja hän asui mieluummin Twielin korkeimmassa paikassa kuin mukavammassa. Praxedis, nouda iso avainkimppumme ja saata vieraamme sinne!"
Proxedis teki käskyn mukaan. Herrassa kuolleen kappalaisen huone oli ylhäällä linnan neliskulmaisessa päätornissa. Hitaasti nousi neito Ekkehardin kanssa pimeitä kiertoportaita ylöspäin; avain narisi pahasti ruostuneessa lukossa. He astuivat sisään. Sielläpä näytti kaikki varsin hauskalta.