"Niitä lieneekin helpompi piirtää kuin jumalia", virkkoi Ekkehard.
"Onhan niin paljo ihmisiä maan päällä…"
Herttuatar viittasi häntä jatkamaan. Silloin luki hän, miten Aeneaksen matkatoverit saapuivat pyytämään kuningattarelta vierasvaraisuutta ja ylistivät johtajansa mainetta sen, joka sumupilveen verhoutuneena seisoi läheisyydessä.
Ja Dido avasi kaupunkinsa portit apua pyytäville ja hänessä herää suloinen halu: "Olisipa toki itse, kuninkaanne saman myrskyn runtelema, teidän Aeneaksenne täällä!" Silloin syttyy sankarissa polttava kaiho, joka saa hänen puhkaisemaan pilven…
Mutta tuskin Ekkehard oli alottanut:
Tuskin se lausutuks' tul', kun sankarta verhoova pilvi
Äkkiä nyt repeää…
kun kuului raskaita askeleita käytävästä ja Spazzo herra saapasteli sisään; hän tahtoi tarkastaa emäntänsä uusia opinnoita. Mutta viininkin ääressä lienee hän aikansa ollut istunut: hänen silmänsä mulkoilivat jäykästi ja tervehdys kuoli hänen huulillaan. Ei se hänen syynsä ollut. Jo varhain aamulla hän oli tuntenut nenässään sellaista polttoa ja nykinää, joka epäämättömästi tietää humalapäistä iltaa.
"Seisokaa paikallanne!" huusi herttuatar, "ja te, Ekkehard, lukekaa eteenpäin!"
Ekkehard luki vakavasti ja painolla:
Seisovi Aeneas, helopäivän loistossa hohtain,
Kasvoiltaan sekä varreltaan jumalitten verta;
Äitipä tään pojalleen suo nuoruuden verevyyden,
Suo kiharain ihanuuden, luo tulen silmään:
Niinkuin norsunluun tahi Paroksen kiven saattaa
Tai hopean somistaa hyvin juotettu keltanen kulta.
Sitte hän Didon puolehen kääntyin äkkiä lausui,
Hämmästyttäen kaikkia: "Tuo, jota etsitte, oon mie,
Troijan Aeneas, pelastettuna Libyan myrskyist'…"
Spazzo herra seisoi siinä aivan hämmentyneenä. Praxediksen huulilla väreili pidätetty hymy.