"Kun tienne vasta tänne käy", sanoi herttuatar, "niin valitkaa soveliaampi hetki sisään astuaksenne, jottemme joudu kiusaukseen luulemaan teitä Aeneaaksi, Libyan myrskyistä pelastetuksi troijalaiseksi!"
Spazzo herra huomasi hyväksi peräytyä takaisin. "Aeneas, troijalainen!" murahti hän itsekseen käytävään tultuaan, "mikähän frankkilainen maankulkija jälleen on tekaissut itselleen vääristellyn sukupuun? Troija!? Verhoova sumu?… Maltapas, sinä troijalainen Aeneas, kun ensi kerran tapaamme, tulemme katkaisemaan peitsen keskenämme! Kuolema ja kirous!"
KAHDEKSAS LUKU.
Audifax.
Siihen aikaan eli korkealla Twielillä poikanen nimeltä Audifax. Hänen vanhempansa olivat olleet herttuan orjia, mutta he olivat kuolleet pojan vielä pienenä pilttinä ollessa; niinpä hän oli sitte kasvanut aivan itsekseen jätettynä, kenenkään hänestä suuria välittämättä, ja hän kuului linnaan aivan kuin katolla kasvava leinikkö tai kuin seiniä kiertelevä muratti. Hänen tehtäväkseen oli annettu linnan vuohien paimentaminen. Ne hän tunnollisesti ajoikin aina aamuisin tarhasta ulos ja iltaisin jälleen sisään, ja oli alati yhtä hiljainen ja ihmisarka. Hänellä oli kalpeat kasvot ja lyhyeksi leikattu vaalea tukka, sillä ainoastaan vapaasyntyiset henkilöt saivat silloin pitää pitkää tukkaa.
Keväisin, kun nurmi lykkäsi uutta orasta ja puut koristautuivat hiirenkorvilla, istui Audifax tyytyväisenä ulkona ja veisti nuoresta puusta itselleen pillin, johon puhalteli; siitä lähti yksinäinen, alakuloinen ääni, jota Hadwig rouva kerran oli jäänyt alttaanilleen kuuntelemaan — varmaankin sen vuoksi, että hänen oma mielialansa silloin muistutti pillin säveltä. Ja kun Audifax illalla toi vuohensa sisään tarhaan, sanoi herttuatar hänelle: "Pyydä minulta jokin armonosotus!" Silloin pyysi paimen häneltä tiukua lemmikkivuohensa Mustajalan kaulaan. Mustajalka sai tiukunsa, eikä sen jälkeen ollut mitään erinomaisempaa sattunut Audifaxin elämässä. Mutta hän kävi huomattavasti entistä aremmaksi, olipa viime kevännä lakannut pilliäänkin soittamasta.
Nyt oli muuan päivänpaisteinen loppusyksyn päivä, ja hän ajoi vuohensa vuoren uloimmalle kalliokielekkeelle, istui itse paadelle ja katseli kauvas avaran maiseman yli; tumman petäjikön takana kimalteli Bodenjärven kirkas juova, etualalla loisti metsä syksyn kirjavissa väreissä, ja tuuli riipi kuivia punaisia lehtiä puista. Mutta Audifax istui ja itki katkerasti.
Samaan aikaan paimensi linnan siipikarjaa Hadumoth niminen tyttönen; tämä oli erään vanhan palvelijattaren tytär eikä ollut isäänsä koskaan nähnytkään. Hadumoth oli reipas ja kelpo lapsi, punaposkinen ja sinisilmäinen ja piti tukkaansa kahteen palmikkoon sidottuna. Hanhensa hän piti kurissa ja hyvässä järjestyksessä; ne kyllä muille ojentelivat kaulaansa ja rääkättivät kuin äkäiset eukot, mutta paimenelleen ei yksikään niistä uskaltanut olla ilkeä; kun hän heilutti sauvaansa, kulkivat ne siveästi ja säädyllisesti eteenpäin eivätkä pitäneet yhtäkään melua. Usein ne kulkivat kedolla Audifaxin vuohilaumaan sekaantuneena, sillä kerotukkainen vuohipaimen ei ollut tytölle vastenmielinen; istuipa hän usein tämän vieressä ja katseli yhdessä hänen kanssaan siniseen ilmaan — ja kun eläimet huomasivat millä kannalla niiden kaitsijain välit olivat, sopivat nekin keskenään hyvin yhteen. Tänään ajoi Hadumoth hanhensa alas kallionkielekkeelle, ja kun hän kuuli siellä vuohentiuvun ääntä, etsi hän silmillään paimenta. Ja nähdessään tämän istuvan ja itkevän, meni hän hänen luokseen, istahti hänen viereensä ja sanoi: "Audifax, miksi sinä itket?" — Ei kuulunut vastausta. Silloin kääri Hadumoth käsivartensa hänen kaulansa ympäri, painoi pojan kiharattoman pään puoleensa ja sanoi suruissaan: "Audifax, jos sinä itket, tahdon minäkin itkeä kanssasi."
Mutta Audifax yritti kuivata kyyneleitään. "Ei sinun tarvitse itkeä", hän sanoi, "mutta minun täytyy. Minussa on jotakin, joka pakottaa minun itkemään."
"Mikä se sinussa on, joka sinun itkemään pakottaa?" kysyi tyttö. Silloin Audifax otti kiven, joita oli viljalta Twielin kallioilla, ja viskasi sen toisia kiviä vastaan. Kivi oli ohut ja kilahti.