"Kuulitko sinä?"
"Kyllähän sen kuulin", sanoi Hadumoth, "se kilahti kuin kivi aina."
"Mutta ymmärsitkö myöskin kilauksen?"
"En."
"Vaan minä sen ymmärsin, ja sen vuoksi pitää minun itkeä", virkkoi Audifax. "Siitä on jo useita viikkoja sitten; istuessani kerran tuolla laaksossa kivellä tunsin jonkun vetävän itseäni. En tiedä miten se tapahtui, mutta syvyydestä sen täytyi olla tullut; ja nyt tuntuu minusta usein, kuin kävisivät silmäni ja korvani toisenlaisiksi, ja käsissäni hehkuu kuin kimaltelevia kipinöitä; kedon poikki kulkeissani kuulen lorinaa jalkojeni alta, ikäänkuin juoksisi siellä maanalainen puro; kalliolla seisoissani näen kiven lävitse, näen siellä monenlaisia suonia kulkevan, ja syvältä kuuluu takomista ja kolinaa; niiden täytyy olla kääpiöitä, joista vaari on kertonut, ja aivan alimmasta syvyydestä lieskaa punertava tuli… Hadumoth, minun on määrä löytää suuri aarre, ja kun en tiedä mistä sen löydän, täytyy minun itkeä."
Hadumoth teki ristinmerkin, "Sinä olet lumottu", hän sanoi. "Sinä olet auringonlaskun aikaan nukkunut paljaalla maalla; silloin ovat maanalaiset mahdit saaneet vallan ylitsesi… Odotahan, tiedänpä sinulle parempaakin tekemistä kuin itkemisen."
Hän juoksi ylös vuorta pitkin, ja pian tuli hän takaisin tuoden mukanaan vesiruukun, olkia ja pienen saippuapalan, jonka Praxedis kerran oli hänelle lahjoittanut. Ja hän teki saippuasta kirkasta vaahtoa ja antoi Audifaxille oljenkorren sanoen: "Puhaltakaamme jälleen saippuakuplia kuten ennen. Muistatko vielä, miten istuimme yhdessä ja kilpaa puhalsimme niitä, ja viimein opimme siihen niin, että kuplamme lensivät suurina ja värikkäinä laakson yli ja välkkyivät kuin sateenkaari, niin että aivan teki mieli itkeä kun ne särkyivät…"
Audifax oli äänetönnä ottanut vastaan oljen, jonka päässä vaahtohelmi riippui kirkkaana kuin kastepisara; hän piti sitä ilmaa kohti, ja päivänsäteet sattuivat siihen. "Muistatko myöskin, Audifax", jatkoi paimentyttönen, "mitä kerran sanoit, kun olimme puhaltaneet vaahtomme loppuun ja oli tullut ilta ja yö ja tähdet syttyivät taivaalle? 'Nekin ovat saippuakuplia', sanoit sinä, 'rakas Jumala istuu korkealla vuorella ja hän niitä puhaltaa ja osaa paljon paremmin kuin me'…"
"En enää sitä muista", sanoi Audifax. Hän laski päänsä alas rinnalleen ja alkoi uudelleen itkeä. "Miten pitää minun alkaa, jotta voittaisin aarteen?" valitti hän.
"Olehan toki järkevä", torui Hadumoth, "mitä tekisit aarteella, jos sen kerran löytäisit?"