"Siitä tulet saamaan selkääsi", varotti Hadumoth.
"Enpä tulekaan", vastasi poika, "minäpä tiedän jotakin, jota tarjoan hänelle, jos hän minulle taijan opettaa…"
Oli tullut ilta. Lapset nousivat kivisiltä sijoiltaan, vuohet ja hanhet huudettiin kokoon, ja hyvässä järjestyksessä kuin sotajoukko lähdettiin kulkemaan linnaa kohti.
Sinä iltana Ekkehard luki herttuattarelle lopun Aeneidin ensimmäisestä kirjasta, jonka Spazzo herra edellisenä päivänä oli keskeyttänyt: miten sidonilainen Dido hämmästyneenä sankarin ulkonäöstä kutsuu hänet seuralaisineen hänen vierasvaraansa nauttimaan; ja hyväksyvästi nyökkäsi Hadwig rouva päätään Didon sanoille:
"Onhan tuo sama kohtalo mullakin itsellä ollut,
Vaivoja koin useoita ma, kunnes suotuisa onni
Maan tään kärsinehellen auvoks' soi lepolaksi.
Kärsinyt itsekin, toki kärsineit' ymmärrän auttaa."
Sitte lähettää Aeneas Akhateksen laivoille ilmoittamaan ilosanomaa Askaniukselle, sillä pojalleen on isän hellivä huolenpito kokonaan omistettu. Mutta Venuksen povessa liikkuu uusi juoni: Didon sydämmessä on lemmenliekki sytytettävä, ja sen vuoksi hän tempaa Askaniuksen kauvas Idalian lehtoon, missä muuttaa lemmenjumalan Askaniuksen hahmoon; siipiä vailla ja ryhdin ja käytöksen puolesta aivan nuorukaisen näköisenä liittyy tämä troijalaisten joukkoon Karthagon kuningaslinnassa ja kiiruhtaa kuningattaren luo…
Tääpä nyt silmillään, sydämellään
Riippui tuoss', sylihins' hänet painoi, aavistamatta
Millainen jumal' onnetont' uhkasi. Äitiään muistain
Tääpä jo puolisovainaat' haihduttaan rupes Didon
Mielestä, lempeä taas sytytellen kiivasta tuossa
Rinnass', aikoja sitten lemmestä vierautuneessa.
"Pysähtykääpäs", sanoi Hadwig rouva. "Sepä oli jälleen kovin heikosti mietitty kohta."
"Heikostiko?" kysyi Ekkehard.
"Tarvittiinko siihen nyt itse Amor jumalan apua", sanoi herttuatar. "Eikö voi niinkin käydä, että ensimmäisen puolison muisto voi hälvetä lesken rinnasta ilman mitään kavaluutta ja petosta ja ilman hänen sekautumistaankin?"