"Jos itse jumala on pannut onnettomuuden alkuun", sanoi Ekkehard, "niin voi Didolle antaa anteeksi, jopa puolustaakin hänen menettelyään — se lienee tässä runoilijan ajatus…"
Ekkehard luuli tässä lausuneensa erittäin hienon huomautuksen. Mutta Hadwig rouva nousi istuimeltaan. "Se on jotakin toista", sanoi hän terävästi, "hän siis tarvitsi anteeksiantoa! Sitä en minä tullut ajatelleeksi. Hyvää yötä!"
Ylpeästi astui hän salin halki, ja nuhtelevasti kahisivat hänen pitkän hameensa helmat. "Merkillistä", ajatteli Ekkehard, "käypä vaikeaksi lukea kallista Virgiliusta täällä." Sen pitemmälle eivät hänen ajatuksensa menneet…
Kun hän seuraavana päivänä kulki linnanpihan poikki, astui paimenpoika Audifax hänen luokseen, kohotti hänen vaatteensa helmaa huulilleen ja katsoi häneen kysyvästi.
"Mikä sinulla on?" kysyi Ekkehard.
"Minun olisi saatava taikasana", sanoi poika ujosti.
"Minkälainen taikasana?"
"Jolla voi nostaa aarteen syvyydestä."
"Sellainenpa minunkin olisi saatava", sanoi Ekkehard nauraen.
"Oi, teillä on sellainen, pyhä mies", sanoi poika. "Eikö teillä ole se iso kirja, josta luette herttuattarellemme joka ilta?"