Audifax taivutti muutaman pensaan syrjään ja repi sammalta irti; harmaassa kaikukivessä, joka on vuoren ydin, tuli näkyviin kellertävä suoni, joka sormen paksuna kulki kallion halki. — Audifax irroitti yhden kappaleen; kuin kivettyneet pisarat kimalteli täten uurrettu rako suonessa, loistavana, kullankeltaisena.
Arvostelevasti katseli Ekkehard irroitettua palasta. Kivilaji oli hänelle outo. Jalokiveä se ei ollut; myöhemmän ajan oppineet ovat nimittäneet sen natroliitiksi.
"Nyt näette, että minä jotakin tiedän!" kehasi Audifax.
"Mitä minä tällä teen?" kysyi Ekkehard.
"Sen tiedätte itse paremmin kuin minä. Voittehan leikata sen liuskoiksi ja koristaa niillä isoja kirjojanne. Annatteko nyt minulle taikasanan?"
Ekkehardin täytyi nauraa pojan itsepäisyydelle.
"Sinusta pitää tulla vuorimies", virkkoi hän ja yritti lähteä pois.
Mutta Audifax piti häntä kiini vaatteenliepeestä. "Teidän täytyy opettaa minulle isosta kirjastanne!" "Mitä sitte?"
"Tehokkaimman taijan…"
Leikillinen ilme välähti Ekkehardin totisille kasvoille. "No, tulehan sitte kanssani", sanoi hän, "sinun pitää saada se tehokkain taika."