Hadumoth ei vastannut. Molemmat istuivat aivan lähelle toisiaan. Kuu oli noussut, sen valo väreili kevyiden hattarain läpi. Linnasta paistoi joistakuista akkunoista valkea: siellä istuttiin jälleen Virgiliusta lukemassa… Vuorella oli aivan hiljaista, joskus vain lensi tornipöllö käheästi huutain lasten ylitse. Pitkän äänettömyyden jälkeen kysyi Hadumoth arasti: "Miten se tapahtuu, Audifax?"
"En tiedä", kuului vastaus. "Joku ehkä nousee ylös tuomaan aarteen, tai maa avautuu ja me astumme alas syvyyteen, taikka…"
"Vaikene jo", sanoi Hadumoth, "minua pelottaa!"
Ja jälleen kului pitkä äänetön hetki; Hadumoth oli laskenut päänsä Audifaxin rinnalle ja nukahtanut, mutta poika hieroi unen silmistään ja pudisti toveriaan. "Hadumoth", hän sanoi, "yö on pitkä, kerro minulle jotakin!"
"Mieleeni muistuu jotakin ilkeää", virkkoi tämä. "Oli kerran mies, joka meni aamun koittaessa kyntämään peltoaan; silloin nousi vaosta kultatonttu, joka irvisteli miehelle ystävällisesti ja sanoi: 'Ota minut mukaasi! Joka ei etsi meitä, sen omia me olemme, mutta joka meitä etsii, sen me kuristamme' … Audifax, minua niin pelottaa!"
"Annahan minulle kätesi", virkkoi Audifax, "jotta pysyisit rohkeana."
Valot linnassa olivat sammuneet. Vartijan kumea toitotus tornista kuulutti keskiyötä. Silloin polvistui Audifax, ja Hadumoth polvistui hänen viereensä; poika oli riisunut oikeasta jalastaan puukengän, jotta seisoisi paljaalla jalalla maaperällä; pergamenttikaistaletta hän piti kädessään ja luki lujalla äänellä taikasanat, joiden merkitys hänelle oli outo:
"Auri sacra fames, quid non mortalia cogis
Pectora?…"
Ne olivat hyvin painuneet hänen muistiinsa. Ja molemmat jäivät polvilleen odottaen mitä tapahtuman piti… Muttei tullut paikalle mitään peikkoa eikä mitään jättiläistä, eikä maakaan avautunut heidän jalkojensa juuressa; tähdet kimaltelivat heidän päittensä päällä kylminä ja kaukaisina, ja viileästi hiveli öinen ilma heidän poskiaan… Mutta kun usko on niin luja ja syvä kuin noiden molempain lasten, ei sille saa nauraa, vaikkei sillä vuoria siirrettäisikään eikä aarteitakaan löydettäisi.
Nyt kohosi taivaalle väräjävä valo, tähtilento kiiri alas jättäen jälkeensä kimaltelevan valoviirun, ja paljon muita samanlaisia seurasi… "Se tuleekin ylhäältä", kuiskutti Audifax puristaen paimentyttöstä kiihkeästi povelleen. "Auri sacra fames…" huusi hän vielä kerran yöhön. Loistavina juovina risteilivät meteoorit toisiaan; ensimmäinen, toinen, kolmas sammui — taivaalla oli jälleen sama tyyni rauha kuin ennenkin…