Vuohiaan hän paimensi huolimattomasti. Eräänäkin päivänä juoksi yksi näistä eksyksiin niillä matalilla kunnailla, jotka ympäröivät Reinvirran lähtöä Bodenjärvestä. Audifax meni sitä etsimään ja viipyi kokonaisen päivän ulkona, mutta palasi sitte karkulainen mukanaan.
Hadumoth iloitsi ystävänsä menestyksestä, joka vapahti tämän selkäsaunasta. — Talvi vähitellen läheni, eläimet pysyivät tarhoissaan. Eräänä päivänä istuivat molemmat lapset väentuvassa takkavalkean ääressä. He olivat aivan yksinään.
"Sinä vain yhä ajattelet aarrettasi ja manausta?" sanoi Hadumoth.
Silloin veti Audifax hänet salaperäisen näköisenä likelle itseään.
"Pyhällä miehellä on sittekin oikea jumala!" virkkoi hän.
"Mitenkä niin?" kysyi Hadumoth.
Poika meni makuusuojaansa; sinne vuoteensa olkiin hän oli koonnut kaikenlaisia kiviä, joista hän otti yhden ja toi tytölle. "Katsoppas tätä!" sanoi hän. Se oli kiiltävän harmaa liuskakiven kappale, jossa näkyi jonkun kalalajin jäännöksiä, pään, kidusten ja luitten piirteet. "Sen otin mukaani Schiener-vuorelta, kun olin vuohta etsimässä. Sen täytyy olla peräisin siitä virrasta, jonka isä Vincentius kertoi taivaan ja maan Jumalan lähettäneen tulvimaan maailman yli, silloin kun hän käski Noakin rakentamaan ison laivansa; siitä ei metsänrouva tiedä mitään."
Hadumoth kävi miettiväiseksi. "Silloin on se metsänrouvan syy", sanoi hän, "etteivät tähdet pudonneet syliimme. Siitä käymme valittamassa pyhälle miehelle."
Molemmat lähtivät Ekkehardin luokse ja kertoivat hänelle, mitä tuona yönä olivat nähneet Hohenkrähenillä. Hän kuunteli heitä ystävällisesti. Samana iltana hän kertoi siitä herttuattarelle. Tämä hymähti.
"Niillä on omituinen maku, näillä minun uskollisilla alamaisillani", sanoi hän hymyillen. "Joka paikassa on heille rakennettu kauniita kirkkoja, Jumalan sanaa saarnataan heille lempeästi ja sydämmeen käyvästi, tarjotaan juhlallista laulua, suuria juhlia, rukoussaattoja ristin ja lippujen kera lainehtivien peltojen ja kenttien poikki, — ja kuitenkaan ei se ole kylläksi. Heidän pitää vielä sen lisäksi istua kylminä öinä vuortenhuipuilla, eivätkä edes itse tiedä mitä siellä tekevät, paitsi että juovat lujasti olutta. Sen kyllä tunnemme. Mitä te siitä asiasta arvelette, hurskas Ekkehard?"
"Se on taikauskoa", vastasi tämä, "jota paha vihollinen yhä vielä kylvää epäuskoisiin mieliin. Kirjoistamme olen lukenut pakanain menoista, miten ne metsien syvyyksissä, yksinäisissä tienristeyksissä ja lähteillä, vieläpä vainajain haudoillakin harjoittavat taikatemppujaan."
"Nämä eivät ole enää pakanoita", virkkoi Hadwig rouva. "Jokainen on kastettu ja saanut pappinsa. Mutta heissä elää vielä jälellä palanen vanhaa muistoa, jossa ei tosin enää ole mitään järkeä, mutta joka kuitenkin yhä edelleen käy heidän ajattelemisensa ja tekemisensä läpi, kuten Rein talvisaikaan syvällä Bodenjärven jääpeiton alla hiljalleen jatkaa matkaansa. Mitähän te heille tekisitte?"