"Hävittäisin heidät perinjuurin!" sanoi Ekkehard. "Joka rikkoo kristinuskoa vastaan ja pettää kasteensa lupauksen, se menköön ikuiseen kadotukseen."
"Malttakaas, nuori kiivastelija," lausui Hadwig. "Hegaulaisiltani ette toki saa sen vuoksi päätä lyhentää, että he lokakuun ensimmäisenä yönä mieluummin istuvat pakkasessa Hohenkrähenillä, kuin nukkuisivat olkivuoteillaan. He tekevät kuitenkin sen, minkä katsovat velvollisuudekseen; ja jo suuren Kaarle keisarin sotajoukossa he aikoinaan tappelivat niin urheasti pakanallisia saksilaisia vastaan, kuin olisi jokainen heistä vihitty kirkon valituksi sota-aseeksi."
"Perkeleen kanssa ei saa olla mitään rauhaa!" huusi Ekkehard pystyyn kavahtaen. "Käyttekö te hitaaksi uskossanne, valtiattareni?"
"Maakuntaa hallitessaan", vastasi tämä hienosti ivaten, "oppii paljon semmoista, jota ei teidän kirjoissanne ole. Tiedättekö te myöskin, että heikko helpommin lyödään omalla heikkoudellaan kuin miekanterällä? Kun Pyhä Gallus kerran saapui Bregenzan raunioille, oli Pyhän Aurelian alttari siellä hävitetty ja kolme vaskista epäjumalankuvaa pystytetty sijaan; ja kansa istui juomassa suurten olutkattilain ääressä, jotka eivät saa koskaan puuttua, niin kauvan kuin tässä maassa tahdotaan olla hurskaita vanhaan tapaan. Pyhimys ei tehnyt kellekään heistä pahaa, mutta särki kyllä heidän kuvansa palasiksi ja sinkautti palaset järven siniseen aaltoon, ja olutkattiloihin hän hakkasi reikiä ja saarnasi heille evankeliumia samalla paikalla; taivaasta ei langennut tulta häntä kuluttamaan, ja sen nähdessään pakanat huomasivat uskonsa olevan turhan ja kääntyivät. Jos on ymmärtäväinen, ei siltä suinkaan tarvitse olla hidas uskossaan…"
"Se oli silloin…" alkoi Ekkehard.
"Ja nyt", keskeytti hänet Hadwig rouva, "nyt on Kirkko rakennettu Reinistä aina Pohjanmereen asti, lujempana kuin roomalaisten linnoitukset kulkee luostarien ketju maiden halki uskon vahvana muurina, aina Schwarzwaldinkin pimennoihin on kristinuskon tunnustajain sana tunkeutunut … miksi siis tahdotte käyttää niin ankaroita aseita vanhojen aikojen jälkeläisiä vastaan?"
"Niinpä palkitkaa heitä sitte!" lausui Ekkehard katkerasti.
"Palkitako?" sanoi herttuatar. "Matkalla ehdosta 'joko' ehtoon 'tahi' kulkee monta välitietä. Meidän täytyy esimerkiksi astua vastustamaan noita yöllisiä menoja. Minkä tähden? Sen tähden, että mikään valtakunta ei voi pysyä pystyssä, jos siinä vallitsee kaksi uskontoa; se saattaa mielet kuohuksiin toisiansa vastaan aikana, jolloin ulkopuolellakin kyllä väjyy vihollisia. Maan laki on heiltä kieltänyt tuon hullun tavan; heidän on huomattava, etteivät käskymme ja kieltomme ole vain tuuleen puhutut."
Ekkehardia ei tämä viisaus tuntunut tyydyttävän. Epäilyn ilme näkyi hänen kasvoillaan.
"Kuulkaapas", jatkoi herttuatar, "mikä on teidän ajatuksenne noituudesta ylimalkaan?"