"Noituus", sanoi Ekkehard totisesti ja hengittäen raskaasti niinkuin mies, joka alkaa pitkää puhetta, "noituus on kadotukseen johtava taito, jolla ihminen tekee pahat henget, jotka kaikkialla luonnossa vallitsevat ja mellastavat, itselleen palvelijoiksi. Elottomaankin on kätkettynä elollista; me emme sitä kuule emmekä näe, mutta kuitenkin viekoittelee se valvomatonta mieltä kokemaan ja tekemään enemmän kuin uskolliselle Jumalan palvelijalle on mahdollista. Se on käärmeen ja pimeyden valtain vanhaa petosta; ken antautuu niiden omaksi, voi saada hiukan niiden valtaa itselleen, mutta hän hallitsee perkeleitä niiden ylimmäisen kautta ja joutuu tämän omaksi, kun hänen aikansa on kulunut. Sen vuoksi on noituus yhtä vanhaa kuin synti, ja sen sijaan että yksi ainoa totinen usko vallitseisi maailmassa ja tapojen pyhyys ilmeneisi kolmiyhteisen Jumalan palvelemisessa, kulkevat täällä vielä ennustajat ja unientulkitsijat ja tietäjät ja loihtijat ja arvoitustenselittäjät; mutta ennen kaikkea voi sellaisten taitojen uskojia ja harjoittajia löytää Eevan tyttärien joukosta…"
"Tepä käytte kohteliaaksi", keskeytti häntä Hadwig rouva.
"Sillä naisten mieli", jatkoi Ekkehard säikähtymättä, "on aina kääntynyt uteliaaseen tiedonhaluun ja kiellettyjen asiain harjoittamiseen. Kun pääsemme edemmäksi Virgiliuksessa, tulette näkemään noituuden kuvattuna ruumiillisesti Kirke nimisen naisen hahmossa, joka laulaen asuu luoksepääsemättömässä vuoristossa; suloisesti tuoksuvat setrisoihdut valaisevat hänen hämäriä huoneitaan, missä hänen ahkera sukkulansa kutoo paljon kauniita kankaita; mutta ulkoa pihalta kuuluu jalopeurojen ja susien huokaava murina ja sikojen röhkinä, jotka hän on taikajuomallaan muuttanut ihmisistä eläimiksi…"
"Tehän puhutte kuin kirjasta", sanoi herttuatar nyrpeästi. "Teidän pitää saada edelleen kehittää tiedettänne noituudesta. Ratsastakaa siis Hohenkrähenille ja tutkikaa, onko sikäläinen metsänrouva joku Kirke, ja hallitkaa siellä meidän niinessämme; olemme utelias kuulemaan, mitä viisaudessanne olette säätänyt."
"Ei ole minun tiedettäni", lausui munkki välttelevästi, "hallita kansoja ja mahtisanallaan ratkaista maailman asioita."
"Kyllä siitä selviytyy", virkkoi Hadwig, "harvoin on se ketään pulaan saattanut, kaikkein vähimmin ketäkään kirkon poikaa."
Ekkehard mukautui käskyyn. Olihan tämä toimi todistus herttuattaren luottamuksesta häneen. Seuraavana aamuna hän lähti ratsastamaan Hohenkrähenille. Audifaxin hän otti mukaansa tienoppaaksi. "Onnea matkalle, herra valtiokansleri!" huusi joku naurusuin hänen jälkeensä. Se oli Praxedis.
Pian he saapuivat metsänrouvan asunnolle. Eräällä kallionkielekkeellä, vuoren puolikorkeudessa seisoi hänen kivimajansa mahtavien tammien ja pyökkien varjossa, jotka lehvillään salasivat Hohenkrähenin huipun tulijoilta. Kolme portaiksi kasattua kaikukivipaatta johti sisään. Se oli korkea ja pimeä pirtti. Lattialle oli kasattu kuivattuja metsäyrttejä, joista väkevä lemu tuoksahti heille vastaan. Kolme vaiennutta hevosenkalloa irvisti aaveentapaisesti seiniä tukevilta pylväiltä; seinillä oli sitäpaitsi hirvensarviryhmiä. Puisiin ovenkamanoihin oli leikattu kiemuraisia kuusikannan merkkejä. Kesy tikka ja siipileikko korppi hyppelivät edestakaisin tuvassa.
Mökin asukas istui liekehtivän hiilloksen edessä ja neuloi jotakin vaatetta. Korkea, hakattu ja puoleksi jo murentunut kivi seisoi hänen vieressään. Vähän päästä hän aina kumartui lieden yli lämmitellen laihoja käsiään valkean päällä. Ulkona olikin kova marraskuun pakkanen. Vanhan pyökin oksat tunkivat miltei ikkunasta sisään; tuulen niitä hiljaa liikutellessa irtautui kuivia kellastuneita lehtiä kannoistaan ja putosi ilmassa väreillen tuvan lattialle. Ja metsänrouva oli vanha ja yksinäinen ja kärsi vilua. "Siinä nyt makaatte ylenkatsottuina ja kuivina ja kuolleina", puheli hän lehdille, "ja minä olen aivan kuin te." Harvinainen väre lennähti hänen ryppyisille kasvoilleen. Hän muisteli menneitä aikoja, jolloin hänkin oli ollut nuori ja vetreä ja saanut lemmestä nauttia; — mutta lemmityn oli kohtalo tempaissut kauvaksi kotimaan metsistä. Ryöstelevät normannit, jotka kerran polttaen ja hävittäen olivat purjehtineet Reiniä alaspäin, olivat vieneet hänet ja paljon muita urheita sotureja vankeina mukanaan; ja ollessaan yli vuoden ajan heidän luonaan oli hän oppinut merimiesammattia ja käynyt yhtä hurjaksi ja hillittömäksi luonteeltaan kuin hekin, niin että kun hän jälleen pääsi vapaaksi ja palasi takaisin Schwaabin metsiin, kyti hänen povessaan palava kaiho pohjolaan, eivätkä kotoiset kasvot häntä enää miellyttäneet, kaikkein vähimmän munkkien ja pappien; ja paha onni satuttikin hänen tielleen kerran vaeltavan munkin, joka morkkasi häntä, — sen hän löi kuoliaaksi, ja silloin oli hänen jälleen lähdettävä pois maasta.
Metsänrouvan ajatukset viipyivät aina kauvan erojaishetkessä. Rakastetun miehen olivat oikeudenpalvelijat siepanneet kiini hänen majansa ovelta ja vieneet Weiterdingenin metsään, jossa pyhä Fehm-oikeus oli tuominnut hänen maksamaan kuudensadan killingin sovitussakon kuolleesta, Silloin hän luovutti niille kotinsa ja kontunsa ja vannoi kahdentoista vieraan miehen kuullen, ettei hän tästälähtien enää omistanut mitään maan alla eikä maan päällä. Sitte hän meni kotiinsa, otti kourallisen maata ja viskasi sen vasemmalla kädellään olkansa yli setänsä päälle merkiksi siitä, että hänen vihansa tällä tapaa siirtyi hänen ainoalle veriheimolaiselleen. Mutta itse hän otti sauvan käteensä ja hyppäsi liinaiseen paitaan puettuna ja ilman vyötä ja kenkiä pihansa aidan ylitse; siten hän täytti Chrene chruda-lain[18] määräyksen ja oli sen jälkeen linnunvapaa mies ja lähti takaisin Tanskaan normanniensa luo, koskaan palaamatta kotimaahansa. Hämärä taru kertoo hänen purjehtineen näiden kanssa uutta uskoa ja uutta herruutta pakoon Islantiin, missä nämä urheat merenkulkijat lumen ja jäiden sekaan perustivat itselleen turvapaikan.