Siitä oli jo kauvan, sangen kauvan, mutta metsänrouvasta tuntui, kuin näkisi hän vielä edessään Fridunhelminsä, kun tämä karkasi metsänpimentoon; hän itse oli silloin ripustanut Weiterdingenin kirkkoon rautalehtiseppeleen ja vuodattanut viljalta kyyneleitä, eikä kukaan toinen mies ollut karkottanut maanpakolaisen pilttuan kuvaa hänen sydämmestään… Ikävä vuodenaika johdatti hänen mieleensä vanhan normannilaislaulun, jonka hän kerta oli oppinut; sitä hän nyt hyräili itsekseen:
"On ilta, tuuli on syksyinen,
Härm' oksien hohtavi päältä.
Voi ristit ja palvehet munkkien —
Pois täytyvi meidän täältä.
Tää seutu on synkkä ja autio,
Pyhät lähtehet meiltä maatuu;
Koti henkien, vihreä lehto, jo
Pian pappien kirveestä kaatuu.
Polo joukkomme mykkänä kulkevi,
Sen tähdet sammuneet ovat; —
Meren yöllisen helmasta, Islanti,
Jääkylkesi nostaos kovat!
Oi nouse! Sa vastahan ottanet kait,
Kun rantojas käärmelaivoin
Nyt jumalat vanhat ja vanhat lait,
Väki pohjolan etsivi vaivoin!
Tulilaava miss' uhkuvi vuorista
Ja rannat on vaahtoisna vöinä,
Siell' äärellä maailman korskalla
Unelmoimme me talvisin' öinä."
Ekkehard oli tällävälin noussut alas ratsultaan ja sitonut sen kiini petäjään. Sitte hän astui kynnyksen yli sisään, Audifax arkana kintereillään. Metsänrouva viskasi neulottavansa kivelle, pani kätensä ristiin syliinsä ja tuijotti jäykästi sisäänastuvaa munkkia.
"Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!" toivotti Ekkehard tervehdykseksi ja äskeisen manauksen torjumiseksi. Tahtomattaan hän sulki oikean käden peukalon käden sisään, siten vastustaakseen "pahan silmän" salaista mahtia; Audifax oli tiennyt kertoa, että noita-akka yhdellä ainoalla katseellaan voi kuivettaa kokonaisen ruohokentän.
Metsänrouva ei vastannut tervehdykseen.
"Mitä hyvää siinä teette?" kysyi Ekkehard puheen aluksi.