"Eihän hevonen ole mikään saastainen eläin", sanoi metsänrouva, "eikä sen lihaa ole kielletty syömästä."
"Vaimo!" huusi Ekkehard ja astui aivan hänen eteensä, "sinä harjoitat velhoutta ja noitavehkeitä!"
Silloin nousi vanhus seisaalleen. Hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin, ja kamalasti loistivat hänen harmaat silmänsä. "Te kannatte hengellisen miehen pukua," sanoi hän "ja sen vuoksi voitte minulle noin puhua. Teitä vastaan ei vanha metsänrouva saa mitään oikeutta. Muuten sanotaan sen olevan suuren solvauksen, minkä nyt sinkositte minulle vasten kasvoja, ja maanlaki tuomitsee solvaisijan…" Audifax oli tällä aikaa pelokkaana seissut ovella. Nyt hyppeli metsänrouvan korppi hänen luokseen, niin että hän säikähtyneenä juoksi Ekkehardin turviin. Lieden luona hän äkkäsi hakatun kiven. Sitä tutkimasta ei kaksikaankymmentä korppia olisi voinut häntä estää. Hän nosti vaatetta, jonka metsänrouva oli sille viskannut. Kuluneita kuvioita tuli siinä näkyviin.
Ekkehardkin suuntasi katseensa siihen. Se oli vanha roomalainen alttari. Kaukaa Aasian hekumallisista leiripaikoista Bodenjärven vieraanvarasta köyhille seuduille lähetetyt kohortit lienevät sen aikoinaan pystyttäneet näille kummuille; siihen oli kuvattu liehuvaan viittaan ja frygialaiseen päähineeseen puettu nuorukainen polvistuneeksi maahan kaadetun härän niskoille: se oli persialainen valonjumala Mithras, jonka vaipuva roomalaisusko oli kohottanut itselleen uudeksi jumalaksi, kun oli entisiin kyllästynyt.
Mitään kirjoitusta ei voinut kivessä keksiä. Kauvan katseli Ekkehard sitä. Paitsi erästä Rapperswylin luona turvesuosta löydettyä Vespasianuksen kultarahaa, joka oli jätetty luostariin, ja joitakuita sen aartehistossa säilytettyjä hiottuja kiviä, ei hän ollut nähnyt mitään muuta muistomerkkiä vanhalta ajalta; mutta hänen silmänsä aavisti kiven muodosta ja kuvioituksesta sen olevan mykän todistajan jostakin kadonneesta maailmasta.
"Mistä tuon kiven olette saanut?" kysyi hän. "Jo olette tarpeeksi minulta kysellyt", vastasi eukko uhkamielisesti, "ottakaa itse siitä selvää."
Kivi olisikin voinut kertoa yhtä ja toista, jos sille olisi puheenlahja ollut suotu. Sellaiseen kuluneeseen kuvaan liittyy hyvä palanen historiaa. Mitä se opettaa? Sitä, että ihmissuvut tulevat ja katoavat kuin lehdet, jotka kevät tuo ja syksy lakastuttaa, ja että niiden ajatteleminen ja puuhaaminen vie kehitystä vain vaaksan verran eteenpäin; sitte tulee toisia, jotka puhuvat toisilla kielillä ja luovat toisia muotoja; entiset pyhyydet joutuvat pilkanalaisiksi ja päinvastoin, uudet jumalat istuvat valtaistuimille … hyvä vain niille, jos istuimensa eivät ole pystytetyt kovin monien uhrien päälle…
Mutta Ekkehard tulkitsi kiven merkityksen omalla tavallaan.
"Tuota härän päälle polvistuvaa miestä te palvelette!" huusi hän kiivaasti.
Metsänrouva otti sauvansa ja leikkasi siihen veitsellään kaksi viivaa.
"Se on jo toinen solvaus minkä minulle syydätte!" lausui hän synkästi.
"Mitä minulla olisi kivikuvan kanssa tekemistä?"