"No sanokaahan sitte, mistä tuo kivi on tullut mökkiinne!"
"Koska meidän on käynyt sääliksi sitä", sanoi metsänrouva. "Sitä te keropäät ette ymmärrä. Kivi seisoi ennen tuolla ulkona kallionkielekkeellä omalla paikallaan, ja moni lienee ennen vanhaan polvistunut sen juurella; mutta nyt siitä ei kukaan enää välitä, metsän asujat ovat kuivanneet sillä puuomenia ja kiskoneet päreitä sen päällä milloin sattui, ja sade huuhtoi aikain kuluessa sen kuvia. 'Tuo kivi käy säälikseni', sanoi äiti-vanha, 'se oli ennen muinoin pyhä esine; mutta niiden luut, jotka siihen kuvattua miestä palvelivat, ovat jo kauvan sitte vaienneet, — ja liehuvaviittaista itseään varmaankin palelee'. Ja me otimme kiven mökkiimme ja asetimme sen tähän lieden ääreen, eikä meillä ole siitä ollut mitään vastusta. — Tiedämmehän millä mielellä vanhat jumalat nykyään ovat, eiväthän meidänkään jumalamme kelpaa enää mihinkään. Jättäkää kivi rauhaan!"
"Teidän jumalanne?" matki Ekkehard — "mitä ne ovat?"
"Sen kyllä tiedätte", sanoi eukko. "Tehän olette karkottaneet ne järven syvyyteen. Sinne alhaalle aaltojen alle kaikki on haudattuna, vanhan ajan aarteet ja vanhat jumalat; me emme näe niitä enää ja tiedämme vain paikat missä niitä ennen palveltiin, ennenkun frankki tuli maahan keropäät mukanaan. Mutta kun tuuli pudistaa vanhan tammen latvaa tuolla ulkona, kuuluu kuin ääniä ilmassa: se on niiden valitusta, — ja tuulisina öinä kohisee metsä kummasti ja käy valkoiseksi, käärmeet kipuavat puihin, ja vuorten yli käy henkien kulkue, jotka epätoivoisina katselevat muinaista kotiansa…"
Ekkehard teki ristinmerkin.
"Minä sanon minkä tiedän", lausui metsänrouva. "En tahdo loukata teidän Vapahtajaanne; mutta onhan hän tullut maahamme muukalaisena, ja te palvelette häntä oudolla kielellä, jota me emme ymmärrä. Jos hän olisi kasvanut meidän mannullamme, voisimme mekin hänelle puhua ja häntä palvella, ja ehkäpä olisivatkin silloin olot Alemanniassa aivan toisin."
"Vaimo!" huusi Ekkehard suuttuen, "me poltamme sinut…"
"Jos kirjoissanne luetaan", vastasi vanhus tyynesti, "että puut metsässä ovat luodut vanhojen eukkojen polttorovioiksi, niin olen minä jo tarpeeksi elänyt. Salama kävi äskettäin metsänrouvan mökissä" — hän osotti palanutta juovaa seinällä — "mutta salama säästi metsänrouvaa."
Hän lyykistyi jälleen lieden ääreen ja jäi istumaan jäykkänä ja liikkumattomana. Hehkuvat hiilet loivat väkeviä heijastuksia hänen ryppyisille piirteilleen.
"Hyvä on!" sanoi Ekkehard ja lähti tuvasta. Audifax oli iloissaan, kun jälleen näki sinisen taivaan päällänsä. "Tuolla ne istuivat", sanoi hän osottaen kallion huippua. "Minä käyn siellä katsomassa", lausui Ekkehard. "Sinä palaat Hohentwielille ja pyydät kaksi renkiä tulemaan tänne kirveineen ynnä lukkari Otfriedin, joka ottakoon laulukirjan ja stolan[19] mukaansa."