Audifax juoksi tiehensä. Ekkehard nousi ylös korkealle Krähenille.
Linnassa Hohentwielillä oli herttuatar tällä välin syönyt päivällistään.
Hän oli sen kuluessa alituisesti vilkuillut ympärilleen, aivan kuin
puuttuisi häneltä jotakin. Pian hän nousikin pöydästä. Jäätyään yksin
Praxediksen kanssa hän kysyi tältä:
"Miten sinua uusi opettajamme miellyttää, Praxedis?"
Kreikatar hymyili.
"Puhu!" lausui herttuatar käskevästä.
"Konstantinopolissa ennätin jo nähdä monta koulumestaria," vastasi
Praxedis vältellen.
Hadwig rouva heristi sormeaan. "Minä ajan sinut luotani halveksivan puheesi tähden", sanoi hän. "Mitä syytä sinulla on pilkata koulumestareja?"
"Anteeksi, ei se ollut niin pahasti tarkoitettu. Mutta nähdessäni tuollaisen kirjatoukan, joka aina kulkee mietteisiinsä vaipuneena ja vaivaa itseään kaivamalla kirjoistaan esiin sellaista, jonka me melkein muutenkin arvaamme tapahtuvaksi, joka on kasvanut kiini pergamentteihinsa ja silmäyksellään kunnioittaa vain kirjaimia eikä ympärillään olevia ihmisiä, — niin täytyy minun nauraa. Kun en tiedä, onko sääli siinä paikallaan, niin nauran. Ja sääliä hän ei tarvitsekaan, onhan hän viisaampi kuin me."
"Opettajan pitää olla totinen", virkkoi herttuatar, "se kuuluu hänelle niinkuin lumi alpeillemme."
"Totinen, aivan niin!" matki neitonen. "Tässä maassa, missä lumi peittää vuorenhuiput, pitää kaikkien olla totisia. Mutta olisinpa minä yhtä oppinut kuin herra Ekkehard, niin lausuisin teille ajatukseni. Minusta pitäisi leikistäkin jotakin oppia, naurusuin ja ilman raskaan työn nostamia hikikarpaloita otsalla; mikä on kaunista, sen pitää yhtaikaa miellyttää ja olla totta. Minun mielestäni on tieto hunajaa, jota moni voi koota omalla tavallaan; mehiläinen surisee kukankuvussa ja löytää sitä, mutta tällainen saksalainen tietoviisas on minusta kuin karhu, joka kömpelösti käy käsiksi mehiläispesään ja kourallaan ahmii hunajaa, — ja karhut eivät minua miellytä."