"Sinä olet kevytmielinen hupakko", sanoi Hadwig rouva, "ja haluton oppimaan. Miten sinua Ekkehard muuten miellyttää — tarkoitan, onko hän sinusta kaunis?"
Praxedis vilkaisi syrjästä rouvaansa: "Enpä tähän asti ole katsellut munkkeja heidän kauneutensa takia."
"Miksi et?"
"Olen pitänyt sitä tarpeettomana."
"Sinäpä annat tänään merkillisiä vastauksia", lausui Hadwig rouva ja astui akkunan luo. Tumman petäjikön takaa hän näki Hohenkrähenin kolkon kalliohuipun.
"Paimenpoika oli äsken täällä ja kertoi herra Ekkehardin pyytäneen väkeä sinne", mainitsi Praxedis.
"Koska ilta on kaunis ja päivänpaisteinen", sanoi herttuatar, "niin käske satuloimaan hevoset; käymme katsomassa mitä puuhaa he siellä pitävät. Taikka — unohdin sinun tullessamme Gallenin luostarista valittaneen, että satulassa istuminen sinua rasittaa — taidanpa sen vuoksi ratsastaa sinne yksinäni…"
Ekkehard oli Hohenkrähenillä tarkastellut yöllisen juomingin pitopaikkaa. Vähä oli siitä jälkiä jäänyt. Maaperä ja tammenrunko olivat värjäytyneet paikottain punertaviksi; hiilet ja tuhka näyttivät tulisijan paikan. Ihmetystä hänessä herätti tammen oksiin ripustetut pienet vahamukailut ihmisen eri ruumiinosista ja hevosen ja lehmän kuvat; ne olivat kiitosuhreja ihmisten ja eläinten parantumisesta. Taikauskoinen talonpoika silloin vielä toi antimensa mieluummin vanhalle isienpuulle kuin laaksossa olevaan kirkkoon.
Kaksi miestä lähestyi kirveet olallaan. "Meidät on lähetetty tänne", sanoivat he. "Hohentwieliltäkö?" kysyi Ekkehard. "Me olemme linnan työmiehiä; työpaikkamme on tuolla ylhäällä Hohenhöwenillä, missä savu kohoaa miiluhaudasta."
"Hyvä", sanoi Ekkehard, "minä kutsutin teidät tänne kaatamaan tuon tammen". Miehet katselivat hänen hämillään. "Joutukaa!" huusi hän, "ennen yön tuloa pitää sen olla kaadettuna."