Miehet astuivat kirveineen tammen juurelle. Suut ammollaan he katselivat ylvästä puuta. Toinen pudotti kirveensä maahan.
"Eikö paikka tunnu sinusta tutulta, Chomuli?" kysyi hän kumppaniltaan.
"Kuinka niin, Woveli?"
Miilunpolttaja viittasi auringonlaskuun päin, pani sitte nyrkitetyn kätensä suulleen ikäänkuin juodakseen siitä ja sanoi: "Joko ymmärrät?"
Silloin katsahti toinen Ekkehardiin ja virkkoi silmää vilkuttaen: "Me emme tiedä mistään mitään, Woveli!" "Mutta hän sen kyllä saa tietää, Chomuli", sanoi ensimmäinen. "Odotetaan, Woveli", sanoi toinen.
"Se on synti ja häpeä", jatkoi hänen toverinsa, "pitääkö meidän kaataa puu, joka jo kaksisataa vuotta on seissut tuossa ja juurellaan nähnyt monta hupaista helavalkeata. Minun sydämmeni ei myönnä sitä, Chomuli."
"Elä ole hullu", lohdutti toinen ja suuntasi ensimmäisen iskun puuhun, "meidän on pakko tehdä se. Mitä tuimemmin iskemme tammeen, sitä vähemmän aavistaa tuo kaapuniekka meidän olleen yöllisissä juomingeissa sen juurella. Ja entä sakkokillinki?! … Ihmisen pitää olla viisas, Woveli!"
Silloin välähti toisenkin aivoissa valo. "Niinpä niin, Chomuli, viisas pitää ihmisen olla!" sanoi hän ja iski jumalienpuuta oikein olan takaa, huolimatta siitä, että kymmenen päivää sitte oli ripustanut siihen vahakuvan kiitosuhriksi lehmänsä paranemisesta. — Lastut lentelivät ympärinsä, ja kumeasti kaikui metsä molempien hartevista iskuista.
Lukkarikin oli jo saapunut, stola ja laulukirja mukanaan. Ekkehard viittasi häntä seuraamaan itseään metsänrouvan mökkiin. Tämä istui yhä vielä jäykkänä lietensä ääressä. Äkäinen tuulenhenki lehahti tulijain kanssa ovesta sisään ja sammutti valkean.
"Metsänrouva!" huusi Ekkehard käskevästi, "pankaa tavaranne kuntoon, sillä teidän on lähteminen täältä."