Vanhus tarttui sauvaansa ja leikkasi siihen kolmannen rastin. "Kuka se on, joka minua jo kolmannesti häväisee", kysyi hän kumealla äänellä, "ja tahtoo ajaa minut pois äitini kodista kuin isännättömän koiran?"
"Schwaabin herttuattaren nimessä", jatkoi Ekkehard juhlallisesti, "tuomitsen minä teidät pakanallisen taikauskon ja yöllisen epäjumalanpalveluksen harjoittamisen takia menettämään kotinne ja kontunne ja kaiken olosijanne tällä maanäärellä. Teidän tuolinne olkoon aina teidän ovenne edessä, kulkea teidän pitää rauhattomana ilman vakinaista asuinsijaa niin kauvan kuin taivas pysyy sinisenä, niin kauvan kuin kristityt käyvät kirkossa, niin kauvan kuin haukka lentää kevätpäivinä, kun ilma kantaa sen molempia siipiä. Ja elköön mikään ystävällinen ovi teille avautuko, mikään liesi teitä lämmittäkö elköönkä mikään lähde teille vettänsä tarjotko, siksi kunnes olette puhdistanut itsenne saastastanne ja hankkinut itsellenne rauhan kolmiyhteisen Jumalan, elävien ja kuolleitten tuomarin kanssa."
Metsänrouva oli kuunnellut häntä osottamatta vähintäkään liikutuksen merkkiä. "Voideltu mies häväisee sinua kolmasti oman kattosi alla", mutisi hän itsekseen, "jonka sinä sauvaasi merkitset, ja samaan sauvaan nojautuen saat lähteä kulkemaan perikatoasi kohden, sillä he eivät anna sinulle paikkaa, mihin pääsi kallistaisit. Oi äiti, äiti!…"
Hän sitasi ryysynsä mytyksi, tarttui sauvaansa ja varusti itsensä pitkälle matkalleen. Lukkarin kävi sääliksi häntä. "Rukoilkaa Jumalalta hänen palvelijainsa kautta anteeksi", sanoi hän, "ja tehkää kristillinen katumus, niin saatte armon ja vapahduksen synneistänne."
"Siihen on metsänrouva liian vanha", vastasi eukko ja houkutteli luokseen kottaraisensa, joka istahti hänen olkapäälleen, korpin hypellessä hätäisenä hänen kantapäillään. Vielä heitti hän viimeisen silmäyksen tuttuihin seiniin, yrttikasoihin lattialla ja hevosenkalloihin pylväissä, ja sysäten sauvallaan kynnykseen, niin että sen paadet kilahtivat, huusi hän jälkeenjääville: "Olkaa kirotut, te koirat!" Sitte kulki hän lintuineen metsään ja katosi näkyvistä.
"Polo joukkomme mykkänä kulkevi,
Sen tähdet sammuneet ovat; —
Meren yöllisen helmasta, Islanti,
Jääkylkesi nostaos kovat!"
kuului hänen murheellinen hyräilynsä yhä heiketen lehdettömien puiden runkojen välistä.
Mutta Ekkehard antoi lukkarin vyöttää stolan yllensä, ja pitäen laulukirjaa kädessään hän kulki ympäriinsä tuvassa ja kamarissa ja teki ristinmerkkejä seinille, jotta pahat henget kaikkoisivat ikipäiviksi; sitte lausui hän koko mökin ylitse kovimman manauksen paholaista vastaan.
Hurskas toimitus kesti aika kauvan. Lukkarilla kiilsi tuskanhiki otsalla hänen ottaessaan kaapua Ekkehardin hartioilta, sillä niin kovia sanoja hän ei ollut koskaan kuullut. Nyt kuului kavionkopinaa metsän halki.
Se oli herttuatar, joka ratsasti paikalle yhden ainoan palvelijan seuraamana. Ekkehard astui häntä vastaan; lukkari oikasi toista tietä kotiin.